Tämä ruotsalainen Levin parlorkitara oli päässyt huonoon kuntoon.
Osia puuttui…
…ja kaula oli jossain vaiheessa irronnut. Se oli liimattu kiinni väärään kulmaan ja varmuuden vuoksi vielä vahvistettu ruuvilla.
myöskin talla oli irtoamaisillaan.
Sarjanumeron perusteella soitin on vuodelta 1919. Tuona vuonna ei suomessa taidettu paljon soittimia valmistaa…
Levin sarjanumerot löytää osoitteesta
http://www.vintage-guitars.se/Levin_serial_numbers.htm
Kaula höyrytettiin irti.
Koristelistan alkuperäinen punainen väri on säilynyt otelaudan alla, muualla UV-säteily on muuttanut sen ruskeaksi.
Kaula liimattiin oikeaan kulmaan. Otelaudan jatkeen alle pantiin kiila jotta otelauta pysyi suorana silläkin kohtaa. Tässä vaiheessa otelauta on jo hiottu suoraksi ja uudet nauhat asennettu.
Alkuperäinen, koivusta tehty talla oli huonossa kunnossa.Vaihtoehtoina oli tehdä uusi talla tai korjata vanha. Päädyttiin korjaamaan vanha.
Jotta alasatula saatiin oikealle kohdalle, piti tallaa leventää. Satulan uraan liimattiin myös pala puuta.
Valmis talla liimattuna paikoilleen. Alasatula on nyt oikeassa kohdassa, kitaran hienovire on kohdallaan ja tallanastat eivät ole liian lähellä satulaa.
Virityskoneistosta puhdistettiin 93 vuoden aikana kertyneet liat.
Valmis kitara. Huolellisen korjauksen jälkeen kitaran soittotuntuma on parempi kuin koskaan historiansa aikana.
Summary:
This Levin from 1919 needed quite much work. The neck was glued to the right angle, new frets were installed. The bridge was also modiefied to make the guitar play in tune.
kaulan liitos
Nauhat hiottuna ja kiillotettuna.
Kaulan takaosan ohut lakka oli kulunut puhki.
Käsitykset sopivasta yläsatulan korkeudesta (first fret action) vaihtelevat jonkin verran eri soitinvalmistajilla ja soitinrakentajilla. Itse pyrin mahdollisimman matalaan yläsatulaan, matalampaan kuin näissä ohjeissa.
Tämä Aria-basso tuli huoltoon voimakkaan hurinan vuoksi.
Soittimessa on 9V paristolla toimiva etuaste. Aidot aktiivimikrofonit, kuten EMG, Bartolini jne. on rakennettu niin, että etuaste on mikrofonin sisällä. Toinen, halvemmissa soittimissa usein käytetty tapa on käyttää tavallisia passivimikrofoneja sekä erillistä etuastetta, jolla saadaan sävynsäätöä monipuolisemmaksi. Tällainen etuaste vaatii erittäin hyvän häiriösuojauksen, muuten soitin hurisee enemmän kuin soitin jossa on pelkät passiivimikrofonit. Tässä bassossa ei ollut minkäänlaista häiriösuojausta ja hurina oli lähes sietämätön.
Suurin ongelma on kaulan liitos runkoon. Kaula on kiinni rungossa tappiliitoksella, eli käytännössä koko kielten jännitys kohdistuu kahteen puutappiin. Usein ajan kuluessa tämä liitos aukeaa. Toine liitostappi pilkistää tässä kuvassa kaulan ja rungon väliin tulleesta raosta.
Tämäntyyppisissä kitaroissa käytetään P-90- mikrofonien kanssa yleensä ns. Dog-ear-kuoria, jolloin mikrofonien korkeus ei ole säädettävissä. Siksi tallamikrofonin alle tehtiin vaahterasta korotuspala.
Mikrofoni asennettuna ja oikealla korkeudella.
Tässä Stratocasterissa oli syvä iskujälki kyljessä.
Omistaja ei tiennyt tarkalleen soittimen ikää. Jossain vaiheessa soittimen kaula oli hiottu puhtaaksi ja käsitelty jollain mustalla tökötillä, mitään päiväysmerkintöjä ei ollut jäljellä kaulassa…
Valmis kitara uusine nauhoineen.
Tämä Soolo Soittaja B 1950-luvun alkupuolelta tuli kunnostettavaksi. Suurin ongelma oli kaulan liin pieni kulma, jonka seurauksena kielet olivat liian korkealla otelaudasta. 
13. nauhan kohdalta porattiin muutama reikä otelaudan läpi, kunnes löytyi kaulan liitoksen sauma. Tähän saumaan laskettiin kuumaa höyryä ohutta letkua pitkin kunnes liima pehmeni ja kaula saatiin irti.
Olemassa oleva Shadow-piezomikrofoni jätettiin paikoilleen. Se yhdistettiin Belcat -esivahvistimeen joka asennettiin kitaran kylkeen. Tässä mallissa on mukana myös viritysmittari.
Tähän P90-mikrofoneilla varustettuun Gold Top -Les Pauliin haettiin vähän erilaista soundia. Omistaja oli tyytyväinen kaulamikin soundiin mutta tallamikiltä haluttiin tuhdimpaa humbucker-soundia.
Uudeksi tallamikrofoniksi valittiin Alnico II Pro. Samalla päätettiin, että kitarasta tehdään kolmimikrofoninen, vanha tallamikrofoni siirretään keskelle.
Sähköosat on irrotettu. Gibson käyttää nykyään P90-mikrofonien alla metallilevyjä joihin mikrofonit kiinnitetään.
Tallamikrofonin koloa laajennettiin ja keskimikrofonille jyrsittiin kokonaan uusi kolo. Onkalot, jotka nykyään tehdään Les Paul-kitaroiden runkoihin painon pudottamiseksi, tulivat näkyviin keskimikrofonin aukosta.
Kytkennästä haluttiin tehdä mahdollisimman yksinkertainen ja selkeä. Päädyttiin käyttämään alkuperäistä kolmiasentoista valitsinta valitsemaan talla- ja kaulamikrofonien välillä. Keskimikrofoni kytketään päälle tai pois nostopotentiometrillä. Kuvassa uusi nostopotentiometri yläasennossa, ilman nuppia.
Mikrofoneja testatessa huomattiin, että tallahumbuckerin soundi oli ohut ja hiljainen. Kävi ilmi että Duncanin tehtaalla oli värikoodit menneet sekaisin ja johdot olivat väärässä järjestyksessä. Jotta saatiin mikrofoni toimimaan oikein, piti johdot kytkeä normaalista poikkeavalla tavalla.
Halvemmissa Gibsoneissa kuten tämäkin ei ole minkäänlaista häiriösuojausta potentiometrien kolossa. Jostain täytyy tinkiä jotta saadaan hintaa alaspäin.
Plektrasuojus muotoiltiin uusille mikrofoneille sopivaksi.
Valmis kitara. Käytössä on nyt 6 erilaista mikrofoniyhdistelmää. Kun nostettava potentiometri on alhaalla niin kitara toimii kuten normaali kaksimikrofoninen kitara. Nostamalla potentiometrin nuppi ylös saadaan keskimikrofoni mukaan .
Vanhat nauhat olivat kuluneet aivan loppuun. Matalimmillaan nauhan korkeus oli 0,2 mm.
Vanhat nauhat irrotettuina.
Otelaudasta ajan myötä lohkeillutta lakkaa oli jossain vaiheessa korjailtu selluloosalakalla. Paikka erottuu alkuperäisestä lakasta tummenpana.
Uudet nauhat paikoillaan. Otelauta on teipattu hiomista varten, tällä kertaa Ruotsin väreillä…
Satula oli jossain vaiheessa vaihdettu muoviseen. Vaihdon yhteydessä oli puuta lohkeillut satulan reunasta…
…ja vähän joka puolelta.
Ura oli myös leventynyt 3.8 mm:iin, alkuperäinenhän on 1/8 tuumaa, eli n. 3,1 mm.
Uusi luusatula-aihio.
Valmis satula.
70–luvun Fendereiden työ laatu oli usein heikkoa. Lähikuva tyypilisestä kaulan liitoksesta. Kaulan ja rungon välillä on isoja rakoja.
Tallamikrofonista oli käämi poikki, signaali oli ohut ja hiljainen. Tilalle pantiin uusi Bareknuckle Blackguard.
Mikrofonin ulkonäköä vanhennettu, sopii hyvin tämän kitaran kauhtuneeseen tyyliin.
Tämänikäisissä kitaroissa kannattaa myös potentiometrit aina tarkistaa. Volumepotentiometrissa oli aukiasennossa 50 ohmin vastus. Tämä vaikuttaa jo selvästi soundiin.
Uudet CTS 500kOhmin potentiometrit asennettuina.
Valmis kitara. Korjauksessa pyrittiin säilyttämään mahdollisimman tarkkaan soittimen kulunut ulkonäkö ja silti saada soitettavuudesta erinomainen. Kielet säädettiin matalalle asiakkaan pyynnöstä, lopullinen korkeus 12. nauhalla oli 1,0 mm – 1,5 mm (e-E).
Näitä on ainakin joissain ESP:n ja Schecterin malleissa. Tämän systeemin huono puoli on se, ettei kielen kulmaa tallan takana pysty säätämään.
Jos kielen kulma tallassa on liian suuri, kieli ottaa kiinni tallan lisäksi myös tallan runkoon. Tämä aiheuttaa helposti vireongelmia, kitara ei pysy vireessä. Tämän ESP HORIZONin tallaan viilattiin pyöristykset niihin kohtiin missä kieli koski tallaan.
Viilattu kohta kiillotettiin…
… ja voideltiin teflonilla. Tallapalojen ja yläsatulan urat käsiteltiin samalla tavalla. Näiden toimenpiteiden jälkeen kitara pysyi jälleen vireessä kovassakin soitossa.
Uusi intianruusupuuotelauta liimattuna paikoilleen.
Otelauta on nyt kavennettu mittoihinsa ja uudet nauhat (StewMac 158) asennettu paikoilleen. Havainnollisuuden vuoksi osa otelaudasta on öljytty sitruunaöljyllä. Juuri hiotun ruusupuun sävy on violetinruskea (oikealla). Öljytty ruusupuu on tummanruskeaa (vasemmalla). Valon vaikutuksesta ruusupuu vähitellen vaalenee (irtopala vanhasta otelaudasta). Kauan valolle alttiina ollut ruusupuu on vaaleaa, lähes tiikin väristä. Otelaudan öljyäminen ei ole välttämätöntä mutta öljytty ruusupuu on kauniimpaa kuin aivan kuiva.
Ootelaudasta tehtiin suora, ilman kaarevuutta, kuten alkuperäinenkin. Otelautamerkit asennettiin ainoastaan otelaudan sivulle. 2,5 mm valkoinen helmiäinen erottuu hyvin tummasta puusta.
Valmis otelauta. Kaula on nyt suora ja siinä on säätövaraa reilusti kumpaankn suuntaan.
Takuuaika on jo mennyt umpeen?
…ja toinen vasenkätisestä Music Man Ernie Ball-kitarasta. Kompensoitu satula ei ole mitenkään välttämätön, mutta sen avulla kitaran kyllä saa vielä paremmin vireeseen. Kirjoitin samasta aiheesta jo aiemminkin:
Lähikuva ongelmasta. Tämä kitara on noin vuoden vanha.
Yksityiskohta samasta kitarasta. Kaularaudan säätömutteria ei oltu otettu pois lavan hionnan ajaksi, niinpä mutterista on osa hiotunut pois.
Lohjennut lakka poistettiin ja lapa lakattiin ja kiillotettiin uudelleen (mustasta peilistä on muuten vaikea saada hyvää kuvaa…)
Uraa syvennettiin. Koloon sopiva insertti tehtiin mustasta TUSQ- materiaalista. Liimana toimii parhaiten pikaliima.
Insertti hiotaan satulan pinnan tasalle.
Valmis ura viilattuna ja kiillotettuna. Joissain ohjeissa neuvotaan täyttämään liian syvä ura satulan hiontapölyllä ja pikaliimalla. Tämä menetelmä ei ole kovin hyvä, koska syntynyt seos ei ole tarpeeksi kovaa, kieli tarttuu kiinni satulaan eikä pysy enää vireessä. Kun satulaan tehdään insertti, niin kieli lepää kunnollisen materiaalin päällä. Jos satula on vaaleaa materiaalia, kuten luuta, micartaa tms. voidaan inserttimateriaalina käyttää luuta. Itse käytän vanhoista pianonkoskettimista irrotettua norsunluuta.
Kaikki rungon kaviteetit vuorattiin alumiinilla. Myös plektrasuoja päällystettiin. Ylimääräiset maalenkit poistettiin kytkennästä. Gibsonin mikrofonit ovat yleensä kiertoherkkiä koska niitä ei ole vahattu. Bareknucklesit ovat valmistajan ilmoituksen mukaan vahattuja. Pienintäkään merkkiä vahasta ei kuitenkaan ollut näkyvissä, joten varmuuden vuoksi mikrofoni upotettiin sulatettuun paraffiiniin 20 minuutiksi. Näiden toimenpiteiden jälkeen soitinta testattiin Marshall-vahvistimella, säröllä ja lujaa! Vinkumisongelma oli hävinnyt. Myös muut häiriöt, sirinät ja surinat, olivat vähentyneet merkittävästi.
Soittimen vanhentamiseen liittyy mm. tallan happokäsittely. Käsittely saa kyllä tallan nayttämään vanhalta, mutta sen huonona puolena on että säätöruuvit saattavat ruostua kiinni. Juuri niin oli käynyt tässä kitarassa.
Kiinniruostunutta tallapalan ruuvia kuumennettiin kaasuliekillä jotta ruuvi saatiin irti.
Ala-E-kielen säätövara loppui kesken. Tallapalaa olisi pitänyt saada vielä ainakin 1 mm taaksepäin. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska tällöin kieltä ei enää olisi saanut tallapalasta läpi. Tämäntyyppinen vika voitaisiin korjata viilaamalla tallapalaa. Tähän kitaraan se jätettiin ainakin toistaiseksi tekemättä.
Kauniisti vanhennetut virityskoneistot.
…otelaudassa oli naarmuja…
…sahanjälkiä…
…ja lohkeamia.
Satulan alla oli aivan liian korkea korotuspala jonka päälle satula istui huonosti. Kaulasta oli lohkeillut puuta satulan ympäriltä.
Kaularauta ei kiristynyt vaan tuli vain kiristämisen myötä enemmän ja enemmän ulos kolostaan. Kaularauta oli poikki!
Kaularauta katkeaa yleensä jommastakummasta päästä. Kaulan päästä otettiin muutama nauha pois, ja hienohampaisella sahalla sahattiin ohuet viillot puuhun.
Otelaudan pala poistettiin taltalla.
Aukosta näkyi katkenneen raudan pää ja sen kiinnityskohta. Soittimen tekijä oli aikoinaan hitsannut kaularaudan päähän poikittaisen raudanpätkän jonka tarkoitus oli pitää rauta paikoillaan. Tämä hitsisauma oli irronnut rautaa liikaa kiristettäessä.
Raudan päähän porattiin reikä jonka läpi laitettiin ruuvi.Sen jälkeen koko hoito valettiin epoksiin.
Otelaudan pala liimattiin paikoilleen.
Lohkeamat täytettiin puupölyllä ja pikaliimalla. Nauhat hiottiin ja kiillotettiin ja kitaraan tehtiin kaikki säädöt. Tummassa puussa tämäntyyppiset korjaukset saadaan yleensä täysin näkymättömiksi.
Satula voidaan siirtää kokonaan esimerkiksi sahaamalla otelaudan päästä puuta pois n. 0,5 – 1 mm. Paras ja vireisin lopputulos saadaan kuitenkin tekemällä kielikohtaisesti kompensoitu yläsatula, jossa satulaa siirretään jokaisen kielen osalta juuri oikea määrä, G ja E-kieliä eniten, e- ja D-kieliä vähiten. Tässä on satulan etureunaan liimattu 1 mm leveä grafiittiliuska, joka on alustavasti muotoiltu .
Urat viimeistellään ja kielet pannaan paikoilleen. Tarkan viritysmittarin avulla tehdään satulan lopullinen muotoilu. Lpullisessa satulassa G-kielellä on kompensaatiota n. 1 mm ja vastaavast e-kielellä n. 0,2 mm.
Lopuksi tehdään vielä hienoviritys tallassa. Tämä soitin on nyt erittäin hyvin vireessä koko kaulan matkalta. Kuitenkin, jos siirryttäisiin käyttämään selvästi paksumpia kieliä, ja vaikkapa punottua G-kieltä, niin satulan kompensointi pitäisi tehdä uudestaan.
Kun pleksi avattiin paljastui hurinan syy: häiriösuojaus puuttui kokonaan. Tällaisen soittimen hurina saattaa olla sietämättömän voimakasta, riippuen lähellä olevista valoista, muista sähkölaitteista, sekä paikan sähköistä yleensäkin (joissakin keikkapaikoissa on ns. ”huonot sähköt”, silloin kunnollinen häiriösuojaus on erityisen tärkeää).
Valmis häiriösuojaus. Pleksi sekä potikkakolo on vuorattu alumiinilla ja kuparilla, ylimääräiset maajohdot on poistettu.
Häiriösuojauksen jälkeen kaulaan tehtiin osittainen nauhojen hionta, nauhat 15-20 hiottiin matalammiksi. Kevyttä tatsia soittimeen ei yleensä ole mahdollista saada ilman nauhojen hiontaa.
Hionnan jälkeen nauhat pyöristetään…
…ja kiillotetaan peilikiiltoon. Soitin on nyt hurinaton ja kevyt soittaa, G-kielen korkeus 12:lla nauhalla on 1,8 mm ja E-kielen 2,5 mm.
Lähikuva tilanteesta.
Satula sivultapäin. Kuvassa näkyy kohta jossa kaulan punaruskea väri peittää valkoisen satulan alaosan. Kuvassa näkyy myös toinen Gibsonin ongelma: huonosti tehty pintakäsittely. Kaulan punaista väriä on jäänyt osittain reunalistan päälle. Tällaista ei näe japanilaissa tai korealaisissa kitaroissa, suomalaisista puhumattakaan! Ylipäätään Gibsonin käyttämä lakka on pehmeää, kaulat tuntuvat helposti nihkeiltä. Tähän ongelmaan saa helpotusta hiomalla kaulan himmeäksi esimerksi hienolla teräsvillalla tai vesihiomapaperilla. Pysyvämpi ratkaisu on lakata kaula uudestaan.
Uusi Slipstone-satula.
Satulan ura on syvemmällä kuin otelaudan ja reunalistan alapinta. Uuden satulan kanssa tämä ero tulee näkyviin (vrt. sivukuva alkuperäisestä satulasta). Olisi tietysti vielä mahdollista sävyttää satulan alareuna vastaamaan kaulan sävyä…
Tässä kitarassa myös nauhan päiden viiste oli viilattu liian pitkälle, jolloin ylä-e-kieli helposti luiskahtaa reunan yli. Henkilöllä joka on tämän kitaran tehtaalla viimeistellyt, ei välttämättä ole ollut paras päivänsä…
Kiinalaiset soitinvalmistajat eivät lakkaa yllättämästä. Tämä Schecter-kitara näytti päällisin puolin ihan hyvältä. Kaulaa irrotettaessa paljastui kuitenkin yllätys:
Uudet reiät olivat vanhojen vieressä, kaulapuu oli myös haljennut ruuvin voimasta. Tehtaassa, missä tehdään tällaista jälkeä täytyy kiireen olla melkoinen!
Toukokuun lopussa Ikaalisissa myönnettiin diplomit uusille soitinrakentajamestareille. Kuvassa vasemmalta: Jyrki Kostamo, Tomi Korkalainen, Pekka Lovikka, Sampo Leppävuori, Tapani Kärnä ja Veijo Rautia.
Jäljellä olevien nauhojen päälle asetettu viivoitin näyttää kuinka paljon otelaudasta pitää poistaa materiaalia.
Karkea työstö tehdään siklillä.
Siklin jäljet hiotaan pois.
Nauhat laitetaan takaisin paikalleen, hiotaan ja kiillotetaan. Otelauta öljytään ja kitara säädetään.
Tässä kuvassa näkee hyvin, kuinka paljon selluloidiplexi on kutistunut tuossa ajassa. Plexin alla oleva metallilevy on tullut näkyviin, kaulan ja plexin välissä on iso rako, ja ruuvinreiät puussa ja plexissä ovat aivan eri kohdissa.
Virityskoneistot ovat hapettuneet tyylikkäästi. Ruostekin voi olla kaunista!
Häiriösuojaus on toteutettu mallikelpoisesti. Uusissa kitaroissa ei juuri koskaan näe näin huolellista työtä.
Kielenpidin.
Aliksi soitin purettiin osiin. Uusi kalvo tehtiin poronnahasta, joka tilattiin Kemin Nahkatarvikkeesta. Kalvoa liotetaan vedessä niin että se pehmenee. Pehmennyt kalvo kierretään kehyksen reunan ympärille ja annetaan kuivua.
Joskus puuttuvia osia joutuu improvisoimaan. Puuttuvat kalvon kiristimet valmistettiin rautakaupasta löytyneestä nupista/vetimestä ja 4mm akseliteräksestä. Nuppi sahattiin poikki ja siihen tehtiin reikä. Akseliteräkseen tehtin kierteet ja se taivutettiin sopivan muotoiseksi.
Puglisin mandoliinitehdas Cataniassa Sisiliassa perustettiin vuonna 1880 ja toimi toiseen maailmansotaan asti. Tämä soitin on todennäköisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.
Pahimmat kieroutumat otelaudasta oikaistiin, irronneet nauhat liimattiin kiinni ja hiottiin. Soitin kasattiin ja säädettiin. Mandoliinibanjo on melko harvinainen soitin joka nykyään on jäänyt lähes täysin pois käytöstä. Omistajan mukaan tämä soitin oli ollut 80 vuotta soittamatta!
Epiphone Les Paul-kopiot ovat monelta osin aivan esikuvansa Gibsonin veroisia. Käytetyt puut ovat asiallisia, pintakäsittely on yleisesti ottaen tehty paremmin kuin alkuperäisissä. Myös virityskoneisto toimii niinkuin pitääkin.
Sen sijaan Epiphonen käyttämä muovinen yläsatula on ainakin tietyissä malleissa huono. Kielet tarttuvat siihen kiinni ja menevät soittaessa ylävireeseen, näin tapahtuu erityisesti G- ja H-kielillä. Satulan uria voi kiillottaa ja laittaa niihin teflon- tai grafiittiliukastetta, paras vaihtoehto on kuitenkin tehdä uusi yläsatula liukkaammasta materiaalista.
Toinen kohta, missä on liikaa kitkaa, on talla. Tallapalojen metalli on liian pehmeää, lisäksi urat on muotoiltu liian syviksi ja teräviksi. Jos on ongelmia vireessä pysymisen kanssa, niin tallapalat kannattaa vaihtaa esim. Graph Techin paloihin, tai vaihtaa koko talla parempaan.
Runko- ja kaulapuut on höylätty oikeaan paksuuteen ja liimattu. Ulkomuodot, kaulatasku, mikinkolot, potikkakolo ja kaularaudan ura on jyrsitty. Runko on n. 96% alkuperäisen koosta, rungon paksuus 39 mm. Kaulan leveys on sama kuin Jazzbassossa.
Kaularauta on paikoillaan, kuten myös 4 mm kiilateräsjäykisteet. Nauhaurat on sahattu.
Otelauta on liimattu ja muotoiltu kaulan mukaisesti.
Kaulan paksuus ja profiili kopioitiin tilaajan Vigier-bassosta. Karkeaan työstöön käytetään perinteistä veistorautaa.
Muoto viimeistellään kavahöylällä, raspilla ja hiomapaperilla.
Toivottu profiili oli kopioitu akryylilevylle, jonka avulla tarkistetaan lopullinen muoto.
Kaulan muotoilu on valmis.
Otelaudan kaarevuus hiotaan nauhahiomakoneella.
Otelaudan viimeistelyhionnan jälkeen asennetaan otelautamerkit. Tällä kertaa käytettiin kellertävää awabi-helmiästä. Otelauta nauhoitettiin StewMac 154 -nauhalla.
Rungon contourit tehdään veistoraudalla, kavahöylällä, raspilla ja hiomapaperilla.
Valmis runko edestä…
… ja takaa.
Tässä vaiheessa runko on jo pohjalakattu, sävytetty ja pintalakattu. Kun lakka on kuivunut tarpeeksi, se hiotaan. Ennen kiillotusta pinnan on on oltava tasainen, jotta saadaan peilikiilto aikaiseksi.
Kaulakin on jo lakattu ja logo kiinnitetty. Kiristimet ovat Gothin erikoiskeveää mallia.
Kiiltoa…
… ja kiiltoa.
Mikrofonit ovat käsin käämityt Joe Bardenit. Basson soundi on napakka eikä lainkaan mutainen kuten pikkubassoissa yleensä. Huiluäänet irtoavat kirkkaasti ja sointi on tasapainoinen ja rehellinen…
Pientä ulkoilua ennen lähtöä uuteen kotiin.
Vanha Landola 60- ja 70-lukujen taitteesta oli pääsyt huonoon kuntoon. Kaulan kulma oli alusta pitäen ollut virheellinen, lisäksi vuosien varrella soitin oli kulut ja kauhtunut. Kielet olivat liian korkealla, onneksi myös talla oli todella paksu, joten sitä voitiin ohentaa ja saada näin kielet sopivalle korkeudelle. Alkuperäinen puinen säädettävä alasatula säilytettiin, vain säätöruuvit otettiin pois ja satulasta tehtiin kiinteä. Alkuperäisen muovisen kitisevän ja nitisevän yläsatulan tilalle tehtiin uusi luusatula. Nauhat hiottiin ja lakkapinnassa olleita kolhuja ja kulumia paikkailtiin. Virityskoneisto vaihdettiin uusiin, mutta vintage-henkisiin van Gent -koneistoihin, myös tallanastat uusittiin. Kun kielet oli saatu tarpeeksi alas, myös vire tuli aivan riittävän hyväksi. Vanhoissa Landoloissa on oma persoonallinen, miellyttävän pehmeä soundinsa!
Koska kaula on puuta, se elää vuodenaikojen vaihtelun mukaan. On suuria eroja siinä, kuinka paljon eri kaulat elävät. Toisia kauloja ei tarvitse juurikaan säätää, toisissa kauloissa on selvä kesä- ja talviasento. Kaulasta ei pysty päällepäin näkemään onko se ”eloisa” vai stabiili.
Akustista teräskielistä kitaraa säädetään usein ääniaukon kautta. Nylonkielisissä kitaroissa ei yleensä ole säädettävää kaularautaa.
Perinteinen tapa tarkastella kaulan suoruutta on sihdata kaulan päästä. Tarkempi tapa on hankkia 50- tai 60 cm pitkä jäykkä teräsviivotin. Soitin asetetaan soittoasentoon (ei siis pöydälle selälleen) ja viivotin astetaan nauhojen päälle. Tällä tavoin tarkastellaan jokaisen kielen linja erikseen. Apuna voi käyttää pöytälamppua, jonka valo heijastetaan pöydän kautta. Pöydän pinta toimii valaisimena!
Jos kaula on notkolla niin säätömutteria kiristetään.
Noin neljäsosakierros on sopivasti, sitten tarkastellaan kaulaa uudestaan viivottimen kanssa. Rautaa kiristetään kunnes haluttu kaarevuus saavutetaan. Kaulan suoruus on pitkälti myös makuasia. Nyrkkisääntö on kuitenkin, että mitä alemmas haluaa kielet, sitä suorempi pitää kaulan olla. Sähkökitarassa voi kaulan sääää lähes täysin suoraksi. Jos soittaa roimalla otteella, täytyy notkoa lisätä. Tällöin viivotin on kaulan keskikohdalla n. 0,2 mm – 0,3 mm päässä nauhoista. Sähköbasso tarvitsee enemmän notkoa, yleensä sopiva määrä on n. 0,3 – 0,5 mm.
NO-LOAD potikka asennettuna. Kaulamikrofonin signaali ohjataan potentiometrin keskimmäiseen korvaan, ja reunimmaisesta takaisin kytkimelle.
Ulospäin kytkentä näyttää tältä, eli täysin originaalilta. Käytössä on nyt kaksi uutta, käyttäkelpoista soundia, eli kaula – ja tallamikrofonit yhdessä, ja kaikki kolme mikrofonia yhtä aikaa. Lisäksi, kun kaulamikrofonin mukaantuonti toteutetaan potikalla eikä kytkimellä, saada efekti portaattomaksi, ts. kaulamikrofonia voi säätää mukaan sen verran kuin halutaan.
Basson muuttaminen nauhattomaksi on varsin yleinen toimenpide. Yleensä se tehdään ruusupuu- tai eebenpuuotelaudoille, tällä kertaa kuitenkin kyseessä on vaahteraotelautainen soitin. Aluksi nauhat ja satula poistetaan.
Uriin liimataan viilut, pinta hiotaan sileäksi.
Satula madalletaan sopivan korkuiseksi, kielet pannaan paikoilleen.
Soitin viritetään, kaula säädetään suoraksi. Pitkällä viivottimella katsotaan jokaisen kielen kohdalla koholla olevat kohdat. Ne merkitään otelautaan ja hiotaan tasaiksiksi. Soitin viritetään uudestaan ja soittamalla etsitään vielä loputkin pienet epätasaisuudet. Hiotaan uudestaan. Tätä jatketaan, kunnes kaula soi puhtaasti koko matkalta.
Koska kyseessä on vaahteraotelauta, se täytyy pinnoittaa. Tässä levitetään ohennettua epoksia otelaudan pintaan. Ylimääräiset pyyhitään pois ja annetaan kuivua. Toimenpide toistetaan kaksi kertaa.
Kuivunut pinta hiotaan sileäksi hienolla vesihiomapaperilla ja teräsvillalla.
Valmis basso säädettynä.
Suomen talvi on ankara myös soittimille. Suurin osa kaupoissa myytävistä kitaroista on tehty aivan toisenlaisissa ilmasto-olosuhteissa. Liiallinen kosteus ei Suomessa juuri koskaan ole ongelma, mutta liiallinen kuivuus kylläkin. Kokopuukantisissa akustisissa kitaroissa on vaarana kannen halkeaminen kuivuuden seurauksena. Tämä Martin 000-malli oli alkanut oireilla pakkasten tultua.
Kitara pantiin takaisin laukkuun kostuttimen kanssa. Viikon päästä, kun kansi oli tarpeeksi suoristunut, tehtiin soittimelle korkeampi alasatula talvella käytettäväksi sekä muut tarvittavat säädöt.
Munkers-Landola M-4810 vaati vähän perusteellisempaa huoltoa.
Kaulan päässä olevan sarjanumeron perusteella kitara on n. vuodelta 1950. Se oli aikaa jolloin suunnilleen kaikki oli kortilla. Ulkomaisia ylellisyystavaroita, kuten kitaroita ei tuotu Suomeen.
Ensimmäinen työ oli kaulan irroitus. Se lähti helposti irti, vanha liima oli aikojen kuluessa hapertunut. Kaula ja runko merkattiin Munkersilla näin. Reikä on peruja aikaisemmasta korjauksesta. Tämän kitaran otelauta on pyökkiä joka on pinnoitettu ruusupuuviilulla.
Sama merkintä kuusipuisessa kaulankiinnitysblokissa.
Kaula liimattiin oikeaan kulmaan. Nauhat hiottiin. Myös törröttävät nauhan päät hiottiin.
Kannessa oli muutamia halkeamia. Näissä pikkuMunkerseissa oli yleensä kokopuukansi.
Vanha lakka oli myös halkeillut ikävästi.
Halkeamat korjattiin värillisellä epoksilla, pinta puhdistettiin ja puleerattiin. Uusi ylä- ja alasatula tehtiin luusta, kitara säädettiin herkkäsoittoiseksi.
Vanhoihin kitaroihin ei kannata laittaa kovin paksuja kieliä. Silk&Steel -kielissä on pienempi veto kuin tavallisissa pronssikielissä, siksi ne ovat hyvä vaihtoehto tämäntyyppisissä kitaroissa.
Tämä Fender Mustang vuodelta 1965 tuli nauhojen vaihtoon ja häiriösuojaukseen. Väri on ilmeisesti alunperin ollut Daphne Blue, nyttemmin selluloosalakan kellastumisen johdosta ennemminkin oliivinvihreä…
Kauniisti halkeillutta lakkaa lavan takaosassa.
Kaulataskussa näkyy jäljet kiinityskepistä, jossa kitara on ollut kiinni maalauksen ja lakkauksen aikana. Alimmaisena näkyy keltainen pohjaväri, tästä kitarasta on ehkä alunperin pitänyt tulla sunburst? Alkuperäinen sininen väri on säilynyt melko hyvin kaulan alla.
Mikrofoninkolojen pohjassa on messinkilevyt, pleksissä ei ole mitää häiriösuojausta. Nykyaikana tämäntasoinen häiriösuojaus ei enää riitä, erilaisia häiriöitä aiheuttavia sähkölaitteita, loisteputkia, näyttöpäätteitä ym. on niin paljon.
Mikrofonien pohjassa on päivämäärä, 13.11.1965.
Mikrofoni- ja kontrollikolojen reunat vuorattiin alumiinilla ja kuparilla, yleismittarilla tarkistettiin että kaikki vuoraukset olivat toisiinsa yhteydessä.
Pleksin takaosa pinnoitetaan alumiinilla. Kun pleksi pannaan paikoilleen, alumiinivuoraukset koskevat toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen, häiriöiltä suojaavan häkin.
Joskus uuden kitaran soittokuntoon saamisessa joutuu tekemään paljonkin töitä. Tämä ”tehty Ylpeydellä Amerikassa” Vintage Original Spec series Gibson Les Paul tuli käyttöönottosäätöön suoraan oston jälkeen musiikkiliikkeestä.
Kielten korkeus oli säädetty sopivaksi (e= 1,6mm 12:lla nauhalla), kaula oli kuitenkin notkolla n. 0,5 mm joka on liikaa. 17. nauhasta ylöspäin kielet särisivät melko pahasti.
Kaularautaa kiristettiin jotta ylimääräinen notko saataisiin poistettua.
Tällä kertaa ilmaantui kuitenkin ongelma: kaulaa ei saatu suoraksi kaularaudan avulla. Viivotin koskee nauhoihin vain 7.nnen nauhan ympäristössä ja viimeisillä nauhoilla. Ensimmäisen nauhan kohdalla viivotin on jo selvästi irti nauhoista…
… ja kaulan liitoskohdassa on selvä kuoppa. Tällaisesta ongelmasta on kaksi tapaa selvitä: joko nostetaan kielet niin ylös etteivät ne enää särise (näin tehtiin yleensä 70-luvulla, kun kitarahuoltoja ei Suomessa juurikaan ollut) tai hioa nauhat. Päädyttiin jälkimmäiseen ratkaisuun.
Pienen harkinnan jälkeen päädyttiin siihen, että ainakin ensimmäinen nauha taytyy vaihtaa korkeammaksi. Uusi nauha leikattiin täsmälleen alkuperäisen nauhan mittaiseksi.
Uusi nauha laitetaan paikoilleen niin, että reunalistassa oleva nipukka säilyy ehjänä. Terävät kulmat poistuvat loppuhionnassa.
Yläsatulaa jouduttiin myös tietysti korottamaan.
Viimeisiä nauhoja jouduttiin hiomaan melko paljon.
Hionnan jälkeen nauhat kiillotettiin. Nyt kaula saatiin suoraksi, kielet säädettiin korkeudelle e=1,3 mm ja E= 1,8 mm 12:lla nauhalla.
Poiketen muista kitaranvalmistajista Gibson laittaa reunalistan kitaroihinsa vasta nauhojen asennuksen jälkeen. Ylimääräinen listamateriaali raaputetaan pois, reunalista peittää nauhojen päät. On kolme tapaa laittaa uudet nauhat tällaiseen kitaraan: a) nipukat reunalistasta hiotaan pois ja nauha laitetaan listan päälle tai b) uudet nauhat leikataan täsmälleen samanpituiseiksi kuin vanhat, tai c) reunalistat vaihdetaan uusiin ja kaula lakataan samalla uudestaan. b ja c -vaihtoehdoissa kitara säilyy alkuperäisen oloisena, työtä on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin a-vaihtoehdossa. Useimmiten noudatetaan a-vaihtoehtoa.
Nauhat poistetaan. Gibson laittaa puuliimaa nauhojen uriin nauhoittamisen yhteydessä, se täytyy saada pois ennen kuin uudet nauhat voidaan asentaa.
Hammaslääkärin karveri on tässä kätevä työkalu.
Tässä sahataan nauhasahalla, josta osa terästä on katkaistu pois.
Otelautaan merkitään kohdat, mistä täytyy hioa puuta.
Kun otelauta on hiottu suoraksi, poistetaan uusien nauhojen päistä osa ruotoa.
Jos nauha on liian löysä urassaan, siihen tehdään lisää hammastusta esim. tällaisilla pihdeillä.
Näillä hampailla nauha pureutuu tiukasti kiinni otelautaan.
Laitan nauhat paikoilleen perinteisellä vasarametodilla.
Nauha pohjassa.
Tarkistus 0,05 mm rakotulkilla.
Nauhojen alle imeytetään hieman vedenohutta pikaliimaa ja ylimääräinen pyyhitään pois asetoniin kastetulla pumpulipuikolla. Ylimääräiset nauhanpäät katkaistaan, nauhanpäihin viilataan viiste, terävät kulmat pyöristetään. Nauhat hiotaan ja kiillotetaan. Lopputulos näyttää tältä.
Hieno yksilö, Supertone pikkukitara USA:sta 20-30-luvulta tarvitsi pientä laittoa.
Takuuaika oli jo valitettavasti mennyt umpeen…
Eebenpuuotelauta oli kutistunut huomattavasti vuosien varrella.
Lähikuvassa näkyy, kuinka nauhanpäät törröttävät lähes millin molemmissa reunoissa. Tämä on puun luonnollista kutistumista kahdeksassakymmenessä vuodessa. Nauhanpäät viilattiin otelaudan tasolle ja reunalista liimattiin UHU-liimalla (pelkkä asetonikin toimii).
Kitarassa oli mielenkiintoinen peltitalla. Kolme ruuvia tallan etureunassa ovat satulan korkeussäätöä varten. Peltitalla tuo soittimeen mielenkiintoista dobromaista soundia.
Westerlundin musiikkiliike toimi 50- ja 60-luvuilla Turussa ja Helsingissä. Heillä oli tapana teettää soittimia eri valmistajilla ja liimata oma nimensä lapaan. Ainakin Munkers ja Noso tekivät soittimia Westerlundille. Tämä kitara ei vaikuttanut oikein kummaltakaan, olisikohan hollantilainen Egmond?
Nythän on näin, että Kiinasta voi nykyään kuka tahansa netin kautta tilata väärennöksen mistä tahansa soittimesta (tai ilmeisesti mistä tahansa tuotteesta). Tässä esimerkki kiinalaisesta JEM-kopiosta. Nopeasti katsottuna kaikki näyttää oikealta.
Lavan takana lukee Made in Japan, vaikkei tämä kitara ole Japania nähnytkään.
Kiinalainen ”Ibanez”-talla, -arvioitu käyttöikä kaksi vuotta korkeintaan.
Pleksin alta paljastuu karu totuus, puu on kuivuessaan halkeillut, kaulan liitos on ”mielenkiintoinen”.
Jakin reikä on porattu niin vinoon ettei kiristysmutteria ole saatu laitettua paikoilleen.
Kiinalainen ”GIBSON 175”. Nopeasti katsottuna tämäkin näyttää oikealta.
Yksityskohdat paljastavat kuitenkin totuuden.
Jakkilevy on mallia ”halpis”, ruuvejakaan ei ole ehditty kiristää.
Talla on krouvia tekoa ja liian iso (ottaa potikkaan kiinni). Tallan ja kannen välissä on jonkinlaiset tarrat mitkä nostavat tallan irti kannesta.
Tälle Gibson SG:lle oli sattunut vahinko.
Aluksi imeytetään halkeamiin ohutta syanoakrylaattia joka imeytyy kapillaarisesti halkeamiin ja liimaa ne kiinni.
Pahimmin vaurioituneeseen kohtaan ajetaan jyrsimellä aukko, johon tehdään sopivasta mahonginpalasta insertti.
Insertti sävytetään, lakataan ja kiillotetaan. Lopputulos on melko huomaamaton.
Viime aikoina on tullut vastaan useita viallisia Schallerin Floyd Rose kielilukkoja. Etureunassa oleva ura on liian pitkältä matkalta täysin vaakasuora, kieli särisee siinä epämääräisen sitarimaisesti (sitarisoundihan perustuu muuten juuri tähän ilmiöön, sitarissa on leveä tasainen alasatula joka aiheuttaa sille ominaisen surisevan soundin).
Kielilukon uraa täytyy viilata, jotta särinä saadaan poistumaan.
Tässä lopputulos. Urasta ei tietenkään saa tehdä liian syvää, muuten kieli ei enää lukitu.
Meksikon Fender Jazz-bassot ovat aivan asiallisia soittimia, mikrofonit tosin ovat melko nuhaisia. Yleisin toimenpide näille onkin mikrofonien vaihto. Tähän bassoon vaihdetaan DiMarzion ULTRA mikrofonit. DiMarziot ovat korkeampia kuin alkuperäiset, jonka vuoksi mikrofonin koloja täytyy syventää. DiMarzio vasemmalla.
Meksikon Fender Jazz-basson tallamikrofoni on hieman lyhyempi kuin originaali. Tallamikrofonin koloa on syvennetty keskiosasta ja pidennetty jotta Dimarzion mikrofoni mahtuisi siihen.
Meksikon Fenderin mikrofonin rakenne.
Tässä K.YAIRI -kitarassa tallanastojen reiät oli alunperinkin porattu liian lähelle satulan uraa. Liian syvät kielien urat vielä pahentavat tilannetta. Puu on murtunut reiän ja satulan uran välillä.
Ongelmaa pahentaa se, että soittimen kaulan kulma on sellainen, että alasatulan täytyy olla korkea. Kielten veto on saanut alasatulan kallistumaan eteenpäin ja murtanut puun satulan etureunasta.
Tässä tilanteessa ei auta muu kuin tehdä uusi vähän paksumpi talla jossa nastojen reiät ovat taaempana. Tallaa lämmitetään 75W lampulla kunnes liima pehmiää.
Talla irroitetaan ohuella veitsellä.
Vanhat reiät täytetään puutapeilla.
Sopivasta ruusupuupalasta tehdään aihio, johon porataan nastojen reiät.
Valmis talla paikoilleen liimattuna.
Nastojen reiät suurennetaan kartiokalvaimella.
Reiät senkataan tarkoitukseen tehdyllä työkalulla.
Uuden satulan paikka haetaan viritysmittarin avulla käyttäen apuna puusta valmistettua tilapäistä satulaa.
Uusi ura ajetaan jyrsimellä käyttäen apuna pleksistä valmistettua ohjuria.
Talla on valmis.
Tämä IBANEZ akustinen kitara jostain 70-luvun lopulta kaipasi uusia osia. Kitara sinällään oli ihan hyvässä kunnossa, mutta virityskoneisto, satulat ja tallanastat olivat päässeet huonoon kuntoon.
70- ja 80-luvuilla käytettiin paljon tällaisia kiristimiä (ja vieläkin jossain halpiksissa). Alunperin ne ovat ehkä olleet ihan siedettävät, mutta muutaman vuosikymmenen käyttö on kuluttanut hammasrattaat, klappia on turhan paljon.
Uudet GOTOHin kiristimet asennettuna. Vanhat ruuvinreiät täytettiin värilisellä epoksilla.
Vanhat muoviset yläsatulat ovat pääsyy vireongelmiin. Kielet tarttuvat kiinni pehmeään muoviin, virittäessä kuuluu ikäviä ”niks-naks” -ääniä. Yläsatula on helpompi irrottaa, jos liima saadaan pehmeäksi. Puoli tuntia 75W hehkulampun alla pehmentää liiman sopivasti niin että satula on helppo napauttaa irti. Lavan etupuoli täytyy suojata kuumuudelta.
Muoviset alasatulat hapertuvat vuosien kuluessa. Tämä hajosi irroitettaessa kolmeen osaan. Uusi alasatula tehtiin TUSQ-materiaalista.
Vanha muovinen ja uusi TUSQ-tallanasta. Myös yläsatula tehtiin samasta materiaalista. TUSQ on hyvin resonoivaa, kovaa mutta silti sitkeää ja kestävää materiaalia. Perinteinen luu tietysti toimii edelleenkin hyvin satulamateriaalina.
Otelauta oli tietysti hyvin likainen.
Tässä sama kohta puhdistettuna.
Otelaudan puhdistukseen on lukemattomia konsteja, olen todennäköisesti kokeillut niitä kaikkia…
Puhdistetun otelaudan voi vielä öljytä tai vahata. Kummastakaan ei ole muuta kuin kosmeettista hyötyä, ne eivät millään tavalla suojaa tai ”vahvista” puuta eivätkä suojaa kuivumiselta kuten etiketissä väitetään…
Tässä vielä lapa edestäpäin uusine kiristimineen ja yläsatuloineen. Näiltä osin tämä kitara toimii taas kymmeniä vuosia.
Sillon kun TELECASTER keksittiin, kielten paksuudet olivat tyypillisesti luokkaa 013 – 056 eli HYVIN PAKSUT, ja G-kieli oli punottu. Näin paksut kielet ovat hyvin anteeksiantavia hienovireen kannalta, kolmella tallapalalla saatiin soitin aivan riittävän hyvin hienovireeseen. Nykyillä 010 – 046 -paksuisilla kielillä kitaraa ei saa kovin hyvin hienovireeseen kolmella tallapalalla. Tämä johtuu siitä, että ohuemmat kielet ovat löysemmällä kuin paksut, ja mitä löysempi kieli on, niin sitä herkempi se on kaikenlaisille vireeseen vaikuttaville asioille.
Tyypillinen ongelma GIBSONIN sähkökitaroissa on se, etteivät ne pysy vireessä. Tämä johtuu liian jyrkästä lapakulmasta ja siitä, ettei kielen linja mene suoraan satulan yli vaan kääntyy sivullepäin. Ongelma saadaan yleensä korjattua vaihtamalla yläsatula liukkaampaan materiaaliin. SLIPSTONE on osoittautunut hyväksi, se on erittäin liukas eikä vaikuta soundiin huonontavasti. Tässä on työn alla GIBSON FLYIN’ V. Gibsonin tehtaalla satula asennetaan ennen lakkausta, joten satulaa irrottaessa on oltava tarkkana, ettei lakka lohkeile. Satulan päädyssä olevaa lakkaa lämmitetään kuumailmapuhaltimella, jonka jälkeen leikataan terävällä veitsellä satulan reunoja pitkin. Kuten kuvasta näkyy, niin värillinen lakka ulottuu osittain satulan päälle.
Hienohampaisella sahalla leikataan satulan reunaa pitkin.
Satula irrotetaan varovasti naputtelemalla.
SLIPSTONE -aihio paikallaan ja alustavasti muotoiltuna.
Urien paikat merkataan ja viilataan satulaviiloilla.
Viilauksen jälkeen urat kiillotetaan.
Valmiit urat.
Tämä MUNKERS-orkesterikitara vuodelta 1948 kävi pikasäädössä (sarjanumero on 3758) . Kunnostin tämän kitaran n. 15 vuotta sitten. Kitara oli löytynyt taloyhtiön roskalaatikosta. Kansi oli aivan palasina ja muutenkin soitin oli todella huonossa kunnossa. Kannen palaset liimattiin tuolloin yhteen, kansi sävytettiin ja lakattiin nitroselluloosalakalla. Kaula liimattiin uudestaan oikeaan kulmaan ja nauhat vaihdettiin. Soittimen ilmeisesti alkuperäinen tanskalainen WALCHRIS-mikrofoni vahattiin. Soittimen nykyinen omistaja on kierron estämiseksi laittanut kitaran sisälle vaahtomuovia ja teipannut ääniaukot umpeen.
Kun Gibson-tyyppinen kitara kaatuu, kaula yleensä katkeaa. Tämä kitara oli ollut telineessä pystyssä ja kaatunut siitä.
Tämän korjauksen tekee hivenen haasteellisemmaksi se, että soitin on lakattu vain ohuelti himmeällä lakalla. Korjausta ei siis voi peittää paksun maali- ja lakkakerroksen alle.
Liimasauman reunat voi kevyesti sävyttää.
WEST SYSTEM – best system!
Liimauksen jälkeen sauma hiotaan kevyesti ja sävytetään vaaleammat kohdat vesiliukoisella petsillä.
Lavan reunasta puuttui pieni pala puuta. Se korvattiin värjätyllä epoksilla. Kun epoksi oli kovaa, siihen tehtiin veitsenkärjellä pieniä uria jotka jäljittelivät ympärillä olevan puun huokosia. Uriin hangattiin kevyesti mustaa värijauhetta. Lopuksi pinta hangattiin puhtaaksi ja siihen ruiskutettiin yksi kerros himmeää lakkaa.
Lavan etuosa hiottiin liimauksen jälkeen sileäksi, logo teipattiin, lapa ruiskutettin mustalla petsillä jonka päälle vielä kerros himmeää lakkaa.
Uhanalainen ruusupuu on tarttunut kaatuessaan oksistoon. Leikkuupinnassa näkyy lajille ominainen punainen pigmentti, joka hapettuessaan tummenee nopeasti. Puuta käytetään lähinnä kitaroiden ja bassojen otelautoihin.
Laiton ruusupuulasti lähdössä Madagaskarilta kohti kiinalaista kitaratehdasta.
Urat hiotaan vesihiomapaperilla joka on partakoneenterän tms. ympärillä. sopiva karkeus on n. 600.
Urat kiillotetaan paperilla nro 1200.
Vaikka talla ja tallapalat ovat kulahtaneita niin urat ovat nyt sileät ja kiiltävät.
Lopuksi uriin laitetaan teflonliukastetta. Talla toimii taas niinkuin pitääkin.
Tämä uudenkarhea Gibson ES335 tuli hoitoon koska kaula oli pahasti notkolla. Vaikka kaularauta oli kiristettynä niin notkoa oli keskellä kaulaa yli milli.
Kaularauta ja kielet löysättiin. Kaula puristettiin reilusti kuperaksi laittamalla sopivan kokoinen puupalikka kaulan keskelle ja puristamalla molemmista päistä. Sitten kaularauta kiristettiin niin kireäksi kuin sen sai. Kaula jäi kuperaksi. Joskus tässä yhteydessä otelautaa joudutaan myös lämmittämään, tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut tarpeellista. Kielet pantiin paikalleen ja soitin viritettiin. Kaularaudassa oli nyt säätövaraa ja kaula pystyttiin säätämään suoraksi.
Kitaran otelautanauhat valmistetaan yleensä uushopeasta eli alpakasta (nickel silver). Tämä materiaali hapettuu ajan kanssa, varsinkin jos soitin on vähällä käytöllä. Hapettumien poistoon on erilaisia tapoja, yksi tapa on käyttää GORGOMYTEÄ, kangasta johon on imeytetty kiillotusainetta.
Vanha JAZZ-BASSON kaula jonka nauhat ja otelauta on puhdistettu ja kiillotettu GORGOMYTELLÄ. Kaksi viimeistä nauhaa on vielä kiillottamatta.
Sama kaula lähempää. Hapettuneet nauhat näkyvät kellertävinä.
Tässä Levin Dansant-orkesterikitarassa 50-luvulta oli kaula irronnut rungosta. Virityskoneistosta puuttui tappi ja tallan yläosa oli myös kadonnut.
Pohjassa oli pitkä halkeama, lisäksi kaula oli notkolla eikä kitarassa ollut säädettävää kaularautaa.
Kaulan liitos. Liitos on suora ja liimapintaa on todella vähän. Tällainen liitos irtoaa ajan myötä varmasti.
Kaula.
Kaula pantiin paikoilleen ja tarkasteltiin kaulan kulmaa. Nauhojen linja tallan kohdalla oli n. 18 mm joka on liian vähän.
Kaulasta otettiin puuta pois jotta kulmaa saatiin muutettua. Orkesterikitara nauhojen linja tallan kohdalla on oltava vähintään tuuman verran.
”Korkolappu” irrotettiin jotta saadaan porattua reikä vahvistusruuvia varten.
Kaula liimattiin paikoilleen ja korkoon laitettiin ruuvi joka varmistaa kaulan kiinnipysymisen.
Pohjan halkeamaa varten sekoitettiin epoksia ja värijauhetta. West System -epoksi on osoittautunut hyväksi.
Värillinen epoksi laitettiin halkeamaan, ylimääräiset pyyhittiin pois. Puristuksessa käytettiin apuna akryyliliuskoja joihin oli pantu vaseliinia tarttumisen estämiseksi.
Pohja on valmis.
Otelaudan yläosassa oli mutka. Nauhat otettiin pois tältä alueelta ja otelauta hiottiin suoraksi.
Tässä kuvassa näkyy irroitettu nauha. Nauhassa ei ole juuri lainkaan hammastusta, kiinnipysyminen on epävarmaa.
Nauhaan tehdään lisää hammastusta jotta varmistetaan kiinnipysyminen.
Nauhan molempiin päihin ja keskelle tehtiin tällaiset hammastukset. Ei varmasti irtoa.
Nauhat laitettiin paikoilleen, hiottiin ja kiillotettiin.
Lakkapinnat kiillotettiin tällaisella mömmöllä.
Valmis kitara. Alkuperäisen tyyppinen plektrasuoja löytyi Ruotsista, valmistaja on Eagle instruments.
Tässä vanhassa Höfner-kitarassa oli kaula liikkunut liitoksessaan, kielet olivat aivan liian korkealla.
Jossain vaiheessa ongelmaa oli yritetty korjata laittamalla ruuvi liitokseen. Ruuvi kyllä piti kaulan paikoillaan muttei auttanut virheelliseen kulmaan.
Ruuvi poistettiin ja liitokseen laitettiin varovaisesti vähän kuumaa vettä. Kaula irtosi helposti. Höfner ei ole käyttänyt oikeaoppista pyrstöliitosta, vaan liitos on suora. Kun vanhat liimat oli poistettu niin kaula asettui oikeaan kulmaan. Kaula liimattiin paikoilleen Titebond-liimalla.
Nauhat hiottiin ja kiillotettiin. Otelauta puhdistettiin lämppuöljyllä.
Yksi kiristimistä oli vaurioitunut.
Metallia kuumennetaan pienellä kaasuliekillä. Lämmennyt metalli on helpompi suoristaa. Uusi nuppi naputellaan varovasti paikoilleen. Kuuma metalli sulattaa nupin muovia sopivasti niin että se tarttuu kiinni, liimaa ei tarvita.
Valmis kitara.
Schaller-hihnalukon hihnaan kiinni tulevat osat.
Lukko laitetaan näin päin.
Toiselle puolelle laitetaan ensiksi prikka ja sitten mutteri kiristetään tiukkaan.
Schallerin hihnalukon mukana tuleva ruuvi on turhan lyhyt, se kannattaa vaihtaa pidempään. Kuvassa alhaalla alkuperäinen ruuvi ja ylhäällä uusi.
Tapin ja puun väliin voi laittaa huopaprikan. Se suojaa puuta ja toimii myös eräänlaisena jousena joka pitää ruuvin paremmin paikoillaan. Hihnatapit kiinnitetään yleensä päätysyyhyn joka on aina ongelmallinen ruuvin kiinnityspaikka. Jos tuntuu että kiristettäessä ruuvi lähtee pyörimään tyhjää on ruuvin reikää pienennettävä. Koloon voidaan esim. laittaa pikaliimaa. Kun liima kuivuu se kovettaa kolon seinämät. Käsittely voidaan toistaa muutaman kerran antaen liiman kuivua n. 30 min. Lopuksi kiristetään ruuvi paikoilleen. Hihnalukosta ei ole hyötyä jos ruuvi irtoaa puusta…
Tämä hieno vanha italialainen EKO sähkökitara kaipasi huoltoa. Kitara on tehty vuonna 1964. Kansi on kokopuuta (kuusta), BIGSBY-talla on alkuperäinen. Vasemmassa sarvessa oleva vipu on mikrofoninvalitsin, oikeassa sarvessa oleva kytkin on jonkinlainen äänensävykytkin tallamikille. Potikan nupit oli liimattu kiinni potikoihin, olivat siis toisin sanoen huoltovapaat… Onneksi ääniaukon kautta saatiin ruiskutettua sen verran kontaktispraytä että rahinat hävisivät. Kaula oli taipunut kuperaksi, minkä vuoksi kielet oli pitänyt nostaa ainakin sentin korkeudelle otelaudasta. Kaula saatiin suoristumaan lämmittämällä ja nauhoja hiomalla. Kaulan oikaisun ja säätöjen jälkeen tämäkin kitara oli taas mainiossa soittokunnossa.
Tämä Fender Jaguar vuodelta 1964 tuli maalattavaksi. Jossain vaiheessa runko oli uudelleen maalattu, nyt oli tarkoitus palauttaa alkuperäinen väri.
Runko puhtaaksi hiottuna.
Ja takaa. Kitarasta oli ilmeisesti alunperin pitänyt tulla sunburst, koska runko oli petsattu keltaiseksi. Kaulan kiinnityslevyn kohdalta ei oltu petsattu.
Kaulassa oli kiinni muovinpala jonka tarkoitus on muuttaa kaulan kulmaa.
Joulukuu vuonna 1964. Lisää tietoa kaulapäiväyksistä:
Pohjalakka ruiskutettuna. Tässäkin kuvassa näkee miten petsiä oli säästetty, reunat ja pleksin alle jäävä osa oli alunperin jätetty petsaamatta.
Pohjalakka hiottuna.
Hopeamaali ruiskutettuna. (Pitäisiköhän ikkuna pestä?)
Hopeamaalin päälle ruiskutettiin punainen Candy Apple-petsi.
Väreinä käytettiin Turun Parcolorista hankittuja House of Kolor -värejä.
Värin päälle ruiskutettiin n. 15 kerrosta Tikkurilan Dicco -nitroselluloosalakkaa. Kahden viikon jälkeen pinta oli valmis hiottavaksi ja kiillotettavaksi.
Valmis kitara. Parempi kuin pussillinen uusia.
Tämä Gibson LP oli irronnut hihnasta ja pudonnut päälleen. Kaula ei ollut mennyt poikki mutta lavan kulmaan oli tullut kolhu.
Aluksi turvotettiin höyryllä kasaan painunutta puuta mahdollisimman paljon sekä suoristettiin lavan etuosan musta kuitulevy.
Kuitulevy ei turvonnut niin paljon kuin puu. Kulmaan lisättiin mustaa epoksia. Myös mahonkiosaan lisättiin vähän ruskeaa epoksia.
Epoksi hiottiin tasaiseksi ja kiillotettiin/himmennettiin samaan kiiltoasteeseen ympäristönsa kanssa. Korjaus on lähes huomaamaton.
Tämä melko uusi Squier Stratocaster tuli säädettäväksi.
Aluksi kaula kiristetään mahdollisimman suoraksi jotta nähdään onko joku nauha koholla.
Nauhat tarkistetaan soittoasennossa. Valo heijastetaan valkoisen paperin avulla alhaaltapäin.
Nykyään kitaratehtaissa nauhat asennetaan koneellisesti eikä niitä hiota kuten ennen. Siksi nauhojen korkeudessa on usein heittoa. Kuvassa vasemmalla oleva nauha on koholla ala-E:n kohdalta.
Koholla oleva nauhanpää viilataan.
Viimeinen nauha ei ollut pohjassa. Se naputellaan vasaralla alas.
Treblepuolella ollut pieni mutka hiotaan.
Hiotut kohdat kiillotetaan vesihiomapaperilla ja kiillotustahnalla.
Kaulapuu oli kutistunut ja nauhanpäät törröttivät ikävästi. Ne hiotaan hienolla viilalla kaulan pituussuuntaan.
Nauhan päät muotoillaan pienellä viilalla.
Virityskoneiston mutterit ovat usein löysällä.
Uudet kielet laitetaan paikoilleen. GHS Boomers 10-46 -setti on ylivoimaisesti suosituin.
Seuraavaksi tarkistetaan kielten korkeus yläsatulassa. Jos yläsatula on näin korkea niin kitara on raskas soittaa ensimmäisillä nauhoilla ja virekin kärsii.
Satulan urat viilataan satulaviiloilla ja kiillotetaan vesihiomapaperilla.
Tämä mittakello näyttää kielen korkeuden tuumissa. Sopiva kielen korkeus yläsatulassa on 1/1000 – 4/1000 tuumaa nauhojen linjan yläpuolella.
Lopuksi ura voidellaan teflonliukasteella.
Ala-E kulki liian lähellä reunaa. Kaulataskuun kaulan molemmille puolille leikattiin sopivan paksuisesta rakotulkista palat joilla kaula suoristettiin.
Kielten korkeus säädetään. Kielten korkeudeksi 12:lla nauhalla tui 1,3mm (e) – 1,8mm (E).
Testing.
Tallapalojen korkeussäätöä. Apuna radius gauge (mikä lieneekään suomen kielellä?)
Hienovirityksessä on apuna vanha kunnon Conn Strobotuner.
Ulospäin näkyviä vikoja olivat kannen painuminen kuopalle ja halkeama kannessa.
Pohjaa lämmitetään kuuumailmapuhaltimella kaulan kiinitysblokin kohdalta. Tarkoituksena on saada liima pehmiämään pohjan ja blokin välissä.
kitaratohtori 