













Hagström aloitti harmonikkojen valmistuksen Älvdalenissa, Ruotsissa 1930-luvulla. 50-luvun lopulla haitarimyynti alkoi hiipua, sen sijaan sähkökitaroiden kysyntä oli nousussa. Hagströmin tehdas teki päätöksen luopua harmonikoista ja siirtyä kokonaan kitaravalmistajaksi. Varastot olivat vielä täynnä harmonikkamateriaaleja, selluloidia ym. jotka piti käyttää pois. Varmaankin tästä syystä ensimmäiset Hagstömin kitarat ja bassot oli päällystetty selluloidilla. Ensimmäinen Hagström-kitara oli De Luxe vuonna 1958. Vuonna 1961 tehtiin ensimmäiset bassot samalla nimellä.
Hagströmillä oli lukuisia erikoisia, patentoituja yksityiskohtia soittimissaan. Mikrofonimoduli oli yksi niistä. Modulissa on kiinni kaksi mikrofonia sekä sävynsäätönäppäimet kuten haitarissa. Keskellä oleva verkko on koriste, sekin varmasti haitareissa käytetty.
Modulin korkeussäätö tapahtuu neljällä rungossa kiinni olevalla ruuvilla.
Modulin alapuoli.
Säätöpainikkeet ovat suoraan haitarimaailmasta. Painikkeiden edessä on pieni metallinen nappi jolla saadaan kaikki painikkeet (koplarit) palautettua takaisin ylös.
Sävynsäätöyksikkö sivulta.
Sisäkuva. Rungon sivut on tehty tervalepästä johon on myös sisäpulolelle jyrsitty pyöreä profiili. Kansi ja pohja ovat vaneria joka on prässätty muotoonsa.
Kaulan kiinnityslevy on upotettu runkoon, peitelevyn alle. Ruuvit ovat ihan rautakauppakamaa. Todennäköisesti tyylikkäitä linssikantaisia ruuveja Amerikan malliin ei ollut Ruotsissa 60-luvun vaihteessa saatavilla. Huomiota kiinnittää myös miten hienosti valkoinen loimuselluloidi on saatu taivutettua kaikkien bodyn mutkien päälle.
Kiinnityslevyn alta paljastuu Hagströmin käyttämä mystinen kaularaudan maadoitusjohto. Tämä johto yhdistää kitaran elektroniinkan ruuvin välityksellä alumiiniseen kaularautaan. Ilmeisesti jonkinlainen häiriönpoistoajatus on tässä ruotsalaisella insinöörillä ollut mielessä.
Kaulatasku on myös erikoisen mallinen.
Kannen vaneri on irtoillut kaulataskun reunoilta, nämä liimattiin kiinni.
Hagströmin patentoitu alumiiniprofiili-kaularautasysteemi. Tämän jäykisteen ansiosta Hagström pystyi tekemään ohuita kauloja, jotka silti pysyivät suorina (toisin kuin esim. Fenderin kaulat!). Ehkä siksi Zappakin suostui mainostamaan Hagströmejä :”the fastest neck in the world”.
Lapa on pinnoitettu valkoisella selluoidilla jonka päälle on liimattu läpinäkyvä akryylilevy.. Kaularaudan peitelevy on tyylikäs, mielestäni.
Tämä härpäke on ilmeisesti plektranpidin? Huomaa virityskoneistojen kaiverrukset.
Otelautakin on akryyliä. Ehkä haitaritehtaalla ei ollut ruusupuuta varastossa, siksi päädyttiin akryyliin. Ja onhan se komia!
Hagströmin patenttihakemus mikrofonimodulille.
Sivu 2.
Luettelo Hagsrömin sähköbassoista. De Luxe oli ensimmäinen, niitä tehtiin vuonna 1961 yhteensä
338 kappaletta.
Valmis basso huollon jälkeen. Kaulan liitos korjattiin ja kaulan kulma muutettiin. Kaula on suora ja elektroniikat toimivat. Hienovire ei ole ihan kohdallaan. Sen korjaaminen olisi vaatinut tallan siirtämistä taaksepäin ja siihen ei tällä kertaa ryhdytty.
Kysymys kuului: jos kitaran lavassa ei ole reunalistaa niin pystyykö sen siihen jälkeenpäin asentamaan? Toinen kysymys oli: pystyykö valkoisen reunalistan sävyttämään kellertäväksi?
Vastaus molempiin oli: kyllä varmaan.
Jotta ura reunalistalle saadaan jyrsittyä, tarvitaan jigi, jota jyrsimen terän laakeri seuraa. Sellainen tehtiin paksusta vesivanerista. Jigi kiinnittyy pulteilla virityskoneiston reikiin.
Ura on valmis. Lavan pään jyrkkä mutka ja yläsatula kohta täytyy vielä viimeistellä taltalla.
Osa listoista on jo liimattu. Selluloidireunalista liimataan asetoniliimalla. Asetoni sulattaa selluloidia, jolloin liitoskohdat saadaan näkymättömiksi.
Kaikki palaset ovat paikoilleen liimattuina ja siklattuina sileäksi.
Lapa lakattuna.
Body teipataan reunalistan sävytystä varten.
Lapa sävytettynä.
Otelaudan ja bodyn reunalistat sävytettynä ja lakattuna.
Koska sää oli kaunis piti ottaa vielä ulkopotretti.
Tämän B.C. Rich Eagle -basson lapa oli aikoinaan korjattu ja lapaviilu oli samalla uusittu. Alkuperäinen helmiäislogo oli samalla vaihtunut valkoiseen tarraan. Nyt haluttiin palauttaa soitin alkuperäistä vastaavaksi.
Työ alkoi tarran poistamisella ja lavan hiomisella suoraksi.
Jyrsittävä alue maalattiin valkoisella vesivärillä jossa kynän jälki näkyy paremmin.
Logon sijoittelua.
Jyrsittävä alue piirrettynä.
Jyrsintä pienoisjyrsimellä.
Helmiäislogo paikallaan.
Liimaus.
Liimattuna.
Kolon reunat täytetään värjätyllä epoksilla.
Epoksi levitetään ja annetaan kuivua.
Ylimääräinen epoksi hiotaan pois.
Lapa lakataan ja kiillotetaan.
Parempi kuin uusi.
Tämä 60-luvun alun Levin 335 oli kokenut kovia.
Kannesta puuttui paloja, myös reunalistasta puuttui pitkä pätkä.
Sen lisäksi kannessa oli useita halkeamia jotka oli korjattu ”tein itse ja säästin” -metodilla.
Pohjan rimat olivat irti päistään.
Kuten myös kannen rimat.
Kaulan kiinnitys on vahvistettu ruuvilla. Tämä on harvinainen ratkaisu. Hyvä tietysti kestävyyden kannalta, mutta hankala jos kaula pitäisi joskus irrottaa.
Kansi irrotettiin pidemmältä matkalta jotta saatiin rimat liimattua.
Pohjan riman liimauksessa hyödynnettiin kannessa olevaa aukkoa.
Tässä vaiheessa päätettiin irrottaa reunapala kokonaan jotta saataisiin huonosti korjattu sauma siistimmäksi.
Kannen korjauspalat liimattuna.
Liimattuna paikoilleen.
Uusi pala sävytettiin ruskeanmustaksi. Reunan sunburstia tummennettiin jotta saatiin korjaukset häivytettyä. Koko kantta ei ei lakattu, koska haluttiin säilyttää alkuperäinen kauniisti patinoitunut lakkapinta.
Kannen reunalista uusittiin koko toiselta puolelta. Olisi ollut mahdollista vain lisätä puuttuva pala, mutta uuden ja vanhan listan raja olisi saattanut jäädä näkyviin.
Uusi selluloidilista paikoillaan, siklattuna ja viimeisteltynä. Väri on vielä liian valkoinen.
Reunalista vanhennettiin lakkaamalla se kellertävällä lakalla.
Kitaraan tehtiin vielä kevyt nauharemontti. Säätöjen jälkeen soitin oli valmis.
Tuntuu että erityisesti espanjalaiset eivät ole kovin tarkkoja vireen suhteen. Tässäkin muuten hienossa Conde Hermanos-kitarassa ei ollut tallassa kompensointia lainkaan, eli ylempää kaulalla kaikki äänet olivat ylävireisiä.Jotta saataisiin kielille lisää pituutta tehtiin uusi porrastettu alasatula hirvenluusta.
Satulan leveään yläpintaan saadaan kielikohtaiset kompensaatiot tehtyä tarkasti. Hirvenluu on selkeästi kovempaa materiaalia kuin naudanluu eikä murru kovin helposti. Ehkä metsässä juokseminen vähentää osteoporoosiriskiä?
Valmiina soittoon.
Tämä Hagström Kent II 1960-luvun alkupuolelta haluttiin palauttaa alkuperäiskuntoonsa. Kitara oli alunperin ollut vaaleansininen, jossain vaiheessa se oli maalattu spraymaalilla punaiseksi.
Rungossa oli myös halkeama lähes koko pituudelta, ensimmäinen työ oli sen liimaus.
Mielenkiintoinen yksityiskohta oli mikrofonien häiriösuojaus: Mikkien alla oli metallilevyt, joista kulki johto tallan kiinnitysholkkiin, rungossa olevaan naulaan, ja siitä kaulan liitokseen.
Naulan tarkoituksena oli yhdistää maajohto pleksin alla olevaan alumiinifolioon. Tallan ankkurin maadoittaminen toimisi, jos talla olisi myös metallia. Kentissä se on puuta, eli maadoitus ei toimi!
Hyvin erikoinen ratkaisu oli kaulan liitokseen menevä johto. Se menee rungon läpi takapuolelle, jossa se yhdistyy kaulan kiinnityslevyyn. Kiinnityslevyn läpi menee koneruuvi, joka kiristyy alumiinikiskoon jonka sisällä kaularauta kulkee. Kaularauta oli siis maadoitettu! Mielenkiintoinen, mutta täysin hyödytön homma.
Punainen maali pestiin pois tinnerillä. Rungon takana oli mystinen, alkuperäinen reikä joka oli peitetty muovitulpalla. Reikä ei ole yhteydessä mihinkään eikä siinä ollut kiinni mitään.
Liekö siinä ollut kiinni jokin pidike maalauksen aikana?
Kaulaan oli edellisen pintakäsittelyn aikana, pintaa hiottaessa tullut kuoppia jotka täytyi tasoittaa ennen maalausta. Kuvassa näkyvät värikerrokset: alimmaisena on alkuperäinen vaaleansininen, sen päällä harmaa pohjamaali ja sen päällä punainen maali. Lähes aina Kentien kaula oli musta, mutta tässä siis todellakin saman värinen kuin runko. Tämän takia muutettiin alkuperäistä suunnitelmaa ja päätettiin että kaulakin maalataisiin vaaleansiniseksi.
Rungon kolhut on tasoitettu, seuraavaksi ruiskutetaan pohjalakka.
Kun pinta oli valmis, kunnolla kuivunut ja kiillotettu, seurasi kasaus. Kielten maadoitusta varten piti porata uusi johto kielenpitimelle.
Kielenpitimeltä tuleva johto juotettiin potikan runkoon. Pleksin alus häiriösuojattiin kuparilla, alkuperäiset aluslevyhärpäkkeet poistettiin.
Pleksin alapuolella ollut alkuperäinen alumiinfolio jätettiiin paikoilleen.
Runko valmiina.
Kaulan liitos oli melko karu, ja myös liian syvä.
Asia korjattiin kiilamaisella puukappaleella.
Kaulan liitos.
Tallassa ei ollut mitään kielikohtaisia säätöjä, hienovire tulee olemaan ”60-lukuinen”.
Vanhat hapettuneet kiristimet näyttävät hyviltä uudella maalipinnalla.
Takapuoli.
…ja etupuoli. Kuluneimmat otenauhat vaihdettiin uusiin. Lavan etupuolelle tuli asiakkaan toimittana Hagström-tarralogo.
Surfkitara vailla vertaa!
Kun busuki putoaa kivilattialle niin se helposti halkeaa.
Tämän käsintehdyn kreikkalaisen busukin pohja oli halki monesta kohtaa.
Korjaus aloitettiin liimaamalla kaikki halkeamat mahdollisimman tarkkaan takaisin oikeille paikoilleen. Pyöreässä pohjassa lasikuituteippi toimii mainiosti puristimena.
Hiushalkeamat joihin ei puuliimaa saatu mahtumaan korjattiin imeyttämällä niihin pikaliimaa.
Gluboost Ultra Thin -pikaliima imeytyy kapillaarisesti halkeamiin. Liimaa lisätään niin monta kertaa että halkeama on täynnä.
Koska perästä puuttui pala puuta ja samanlaista puuta ei varastosta löytynyt, piti reikä täyttää epoksilla. Epoksi värjättiin värijauheilla mahdollisimman tarkkaan ympäröivän puun väriseksi.
Epoksi levitettynä kuoppaan.
Pinta hiottiin sileäksi. Tasaiseen väripintaan tehtiin uria jotka jäljittelevät puun syitä. Urat täytettiin tummalla värijauhe-pikaliimaseoksella.
Koko pohja hiottiin sieleäksi lakkaamista varten.
Pohja lakattiin polyuretaanilakalla…
…hiottiin uudestaan vesihiomapaperi nro 1200:lla ja kiillotettiin.
Valmis perä.
Kylki.
Busuki takaa…
…ja edestä. Takaisin tavernaan!
Tämä huonossa hapessa oleva Ramirez 1A -kitara kaipasi perusteellista huoltoa. Kaulan kulma oli negatiivinen minkä seurauksena kielet olivat yli 5 mm korkeudella 12 nauhalla. Todella raskassoutuinen tapaus siis.
Ongelmaa oli yritetty korjata madaltamalla alasatulaa, myös tallan puuosaa oli hiottu matalammaksi.
Halkeamia oli siellä sun täällä, pahimmat railot olivat pohjassa.
Kannessa oli myös lukuisia pienempiä halkeamia. Sekä kannen että pohjan halkeamia oli korjailtu EriKeeper-tyyppisillä ratkaisuilla.
Tummassa ja kuviollisessa puussa halkeamat on mahdollista korjata niin ettei korjausta juurikaan huomaa. Halkeamien täytön ja sävytyksen jälkeen koko pohja lakattiin ja kiillotettiin polyuretaanilakalla. Ramirez on ilmeisesti käyttänyt polyuretaania siitä asti kun se tuli markkinoille joskus 1960-luvulla.
Jotta kielet saataisiin sopivalle korkeudelle oli pakko irrottaa otelauta.
On vaikea tietää mikä kaulan negatiivisen kulman on aiheuttanut, joka tapauksessa asia piti korjata.
Koska tässä Ramirezin mallissa on erikoispitkä skaala, 665 mm, luovuttiin kustannussyistä uuden otelaudan valmistamisesta
ja liimattiin vanhan otelaudan pohjaan kiilamainen ebenbuupala joka sitten muotoiltiin kaulan linjan muotoiseksi ja oikean paksuiseksi.
Otelauta liimattiin paikoilleen.
Otelaudan ja kaulan reuna lakattiin. Mustassa puussa liimasauma häviää mukavasti näkyvistä.
Uusi alasatula. Joissain klassisissa kitaroissa kuten tässäkin alasatula on tasakorkea. Bassokielet saadaan korkeammalle otelaudasta tekemälla tarvittava kallistus otelautaan,
bassopuoli on siis ohuempi kuin treblepuoli ääniaukon kohdalla.
Uusi yläsatula.
Kannen hiushalkeamat korjattiin myös. Kielet ovat nyt sopivalla korkeudella, e 3mm ja E 4mm 12. nauhalla. Tämä huippukitara on taas arvoisessaan kunnossa.
Tämä Höfner 456 -orkesterikitara 50-luvun lopulta tuli huoltoon. Suurin ongelma oli, että kielet olivat liian korkealla eikä tallassa ollut enää säätövaraa alaspäin.
Kaula oli joskus liimattu uudestaan (väärään kulmaan, kuten aina) ja vahvistettu ruuvilla.
Korkolapusta näkee että virhe on tässä kohtaa ainakin 2mm. kaksi milliä tässä kohtaa vaikuttaa tallan kohdalla paljon enemmän.
Kaulan jatke nojaa kanteen mikä ei ole hyvä merkki.
Kaula irrotettiin höyryttämällä. Mummon kaffepannun nokasta johdettiin höyryä silikoniletkua pitkin kaulan liitokseen. Höyryn kanssa saa olla tarkkana ettei lakkaan tule vaurioita. Höfnereissä on suora liitos joka irtoaa yleensä helposti, tässä puu hieman sälöytyi.
Irronneet lastut liimattiin paikoilleen.
Kaula liimattiin oikeaan kulmaan. Orkesterikitaralla sopiva kaulankulma on sellainen jossa nauhojen päälle asetettu viivotin on tallan kohdalla ilmassa n. 25 mm. Teräskieliselle akustiselle tämä mitta on n. 10 mm ja nylonkieliselle n. 5 mm.
Korkolappu ei enää irvistele.
Virityskoneisto on alkuperäinen ja toimii vielä riittävästi.
Selluloidin juhlaa!
Valmis kitara takaapäin, lakkapinta on säilynyt siistinä, niittivöitä ei ole käytetty tätä soitettaessa.
Mikrofonisysteemi ei ole alkuperäinen. Hollantilainen Egmond valmisti halpiskitaroita mutta myös ilmeisesti tällaisia jälkiasennettavia mikrofoneja orkesterikitaroihin. Potentiometrien ja kytkimen puhdistuksen jälkeen kumpikin mikrofoni toimi hyvin. Egmondin malleihin kuului surullisenkuuluisa Lucky 7-orkesterikitara joka on tuhonnut monen suomalaisenkin aloittelevan kitaristin uran. Tässä on mielenkiitoinen juttu Egmond-kitaroista: Egmond.se. Mm. George Harrison ja Brian May aloittivat Egmondeilla.
Tässä Gibson 347-kitarassa oli tyypillinen vyönsoljen aiheuttama kuluma takapuolella.
Vauriota oli korjailtu ”tein itse ja säästin” -menetelmällä. Tummanruskeaa petsiä, lakkaa, raaputusta.
Työ aloitettiin poistamalla vanha lakka kokonaan kitaran takaosasta. Maalinpoistoaine puree selluloosalakkaan mukavasti, sen sijaan polyuretaani- tai polyesterilakkaan sillä ei ole vaikutusta.
Tässä mallissa sunburst-väritys on tehty petsaamalla suoraan puuhun, ruskeaa petsiä on vielä jäljellä vaikka kaikki lakka on poistettu.
Aiemmassa korjausyrityksessä käytetty petsi on imeytynyt syvälle vaahterapuun huokosiin.
Hiomalla ja kloorivalkaisuainetta käyttämällä läikkä saatiin melko hyvin häivytettyä.
Uusi oranssinkeltainen vesiohenteinen pohjaväri vedettiin suoraan puuhun. Tällä menetelmällä syykuvio korostuu eri tavalla kuin jos petsi ruiskutettaisiin lakan päälle. Korjauslakkauksessa noudatetaan luonnollisesti alkuperäistä värjäysmetodia.
Pohjavärin päälle ruiskutettiin selluloosapohjalakka ja reunoille tummanruskea petsi.
Reunalistat raaputettiin puhtaiksi. Valkea reunalista sävytettiin keltaisella lakalla vanhaa jäljitellen. Sunburstin värisävyä vertailtiin etupuolen väriin ja tehtiin tarvittavat korjaukset.
Pintalakkaa ruiskutettiin riittävän monta kerrosta. Lakan kuivuttua tehtiin kiillotus tullolla käyttäen spriitä ja öljyä. Näin saatiin uuteen lakkaan vanhahtavan oloinen patina.
Pohjan uusi lakkaus sopetuu luontevasti etupuolen tyylikkääseen tunnelmaan.
Gretschin valmistama THE MONKEES ROCK N’ ROLL MODEL 1960-luvun loppupuolelta käväisi nauhojen vaihdossa.
Pahiten irtiolevat reunalistan kohdat liimattiin samalla kiinni asetonilla. Selluloidi kuivuu ja hapertuu 50 vuodessa. Asetoni pehmentää ja kiinnittää irtiolevat osat. Asetonia ei saa päästää lakkapinnalle!
Nauhat oli jo kertaalleen joskus vaihdettu, huonosti tosin.
Nauhaurat olivat täynnä sitkeää liimamömmöä minkä poistamisessa vierähtikin useampi tovi.
Uudet nauhat olivat Jescarin kapeaa ja korkeaa rosterinauhaa, ulkomitoiltaan vastaavaa kuin Dunlopin 6105-nauha. Näillä mennään ainakin 30-luvulle asti.
Valmista tuli. Gretschin insinöörit (tai markkinointiosasto) rakastivat vipuja ja kytkimiä. Ovat toki hienoja mutta eivät erityisen käyttäjäystävällisiä. Tässä kitarassa on yksi mastervolumepotikka, kummallekin mikille oma volumepotikkansa, sekä lisäksi 3 kpl 3-asentoisia kytkimiä joiden funktiota voi vain arvailla…
Tälle PRS 513-kitaralle oli käynyt köpelösti, kaula oli katkennut. Myös yksi pala oli lohjennut irti ja kadonnut, eli sen tilalle jouduttaisiin tekemään uusi.
Uusi mahonkipala liimattiin paikoilleen.
Kaula liimattuna paikoilleen. Lisätty pala näkyy vielä tässä vaiheessa selvästi.
Liimasauma piilotettiin sävyttämällä ja lakkaamalla.
Liitoskohta ja sen ympäristö lakattiin ja kiillotettiin.
Korjaus on melko huomaamaton.
Lopuksi hiottiin nauhat ja tehtiin normaalit säädöt.
Tämä 12-kieleinen Rickenbackerkopio, Italia-merkkinen, käväisi mikrofonin vaihdossa. Alkuperäiset minihumbuckerit haluttiin vaihtaa aitoihin Rickenbackerin Toaster-mikrofoneihin. Tallamikrofoni oli vaihdettu jo aikaisemmin pinta-asennuksena, kaulamikrofonin kohdalta piti nyt laajentaa alkuperäistä mikrofonin koloa jotta uusi mikrofoni saatiin tarpeeksi syvälle.
Tässä kuvassa näkyy laajennettu kolo sekä pohjaan liimatut puupalikat joihin uuden mikrofonin ruuvit kiinnittyvät. Kuvasta näkyy myös että kaulapuu jatkuu mikrofonikolon reunaan asti. Tämä tekee liitoksesta huomattavasti tukevamman.
Uusi mikrofoni asennettuna.
Hauska yksityiskohta konehuoneesta: kiinnitysruuvien alla on jouset joten pleksin korkeutta voi säätää. Täysin hyödytön ominaisuus, mutta sopii hyvin kitaran retrolinjaan!
Häiriösuojaus on selkeästi puutteellinen, mutta siihen ei tällä kertaa puututtu.
Kiinalaiset osaavat jo nykyään tehdä hyviä kitaroita, englannin kieli ei vielä niinkään ole hallussa…
Kaikenkaikkiaan miellyttävä tuttavuus, selkeästi esikuvaansa parempi, varsinkin mikrofonipäivityksen jälkeen!
Ahvenanmaalla vuonna 1949 valmistettu Bernhard Lindfors -kitara vaati perusteellista huoltoa. Kielet olivat tolkuttoman korkealla ja talla oli irtoamassa.
Otelaudan lakkaus hilseili, nauhat olivat irti puusta ja muutenkin loppuunsoitetut. Ajatuksena oli irroittaa kaula ja liimata se oikeaan kulmaan, lakata otelauta uudestaan ja asentaa uudet messinkinauhat sekä korjata irtoamassa oleva talla.
Puusta tehdyt yläsatula…
…ja alasatula uusittaisiin myös.
Otelaudan läpi porattiin reikiä joista johdettiin höyryä arvioituun saumakohtaan. Pitkällinenkään höyrytys ei auttanut, kaula ei hievahtanutkaan. Tässä vaiheessa oli pakko katkaista otelauta jotta pääsi näkemään tilanteen tarkemmin. Kävi ilmi että kaulan liitos oli tehty siten, että kansipuu oli liimattu kaulan liimauksen jälkeen.
Vielä viimeinen irroitusyritys: kansipuusta irroitettiin palanen jotta saatiin liitos näkyviin. Porattiin muutama reikä joista höyryä sisään. Liitos oli kuitenkin niin tarkasti tehty että höyry ei päässyt liimasaumassa pidemmälle. Kaula ei edelleenkään hievahtanutkaan.
Tässä vaiheessa oli kakasi vaihtoehtoa: joko turmella vanha liitos kokonaan jotta sen saisi irti, tai tehdä uusi, kiilamainen otelauta jolla saataisiin kielet lähemmäs nauhoja. Päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Varastosta löytyi hyvin kuivunutta vaaleaa bolivialaista ruusupuuta joka muistutti paljoa alkuperäistä. Se hiottiin oikeaaan paksuuteen ja nauhanurat sahattiin.
Otelautamerkkien reiät porattiin.
Vanha otelauta poistettiin. Kaulaan ajettiin ura alumiiniselle kiinteälle kaularaudalle. Uusi otelauta muotoiltiin alkuperäisen mukaan.
Otelauta liimattiin paikoilleen. Uudet savenväriset otelautamerkit liimattiin myös.
Messinkinauhat paikoillaan.
Talla oli irtoamispisteessä.
Talla irrotettiin, suoristettiin ja liimattiin oikeaan paikkaan (alunperin oli ollut sivussa keskilinjasta ja muutenkin vinossa). Uudet luiset satulat asennettiin, virityskoneisto öljyttiin ja halkeillut lakkapinta kiillotettiin. Argentine Gypsy Jazz .011-kielet asennettiin paikoilleen.
Aikoinaan oli joskus tapana että mies antoi tulevalle vaimolleen lahjaksi kitaran. Vaimon nimi kaiverrettiin hopealaattaan joka kiinnitettiin kitaran lapaan.
Pohjaseteli.
Lindforsin kitaroita ei paljoa Manner-Suomessa ole näkynyt, valitettavasti.
Tämä Stratocaster tuli Cooderoitavaksi.
Tallamikiksi tuleva Lap Steel -mikki kehyspelteineen, sekä kaulamikiksi tuleva Gold Foil tilattiin Mojo Pickupsilta: Mojo Pickups
Kilpikonnapleksiaihio tuli Allpartsilta. Aihio muotoiltiin Lap Steel -mikin kehyspellin mukaan.
Lap Steel mikissä on ylä- ja alakielillä eri kelat jotka ovat vastavaiheessa keskenään, siksi ei voitu käyttää normaalia 3-asentoista kytkintä. Sopiva 3-asentoinen Superswitch tilattiin Black Dog Musicilta:Blac Dog Music
Lap Steel -mikki toimii nimensä mukaisesti hyvin slidesoitossa. Kielet pitää säätää melko korkealle, jotta ne osuvat sopivasti mikrofonin ja sen päällä olevan pellin muodostamaan rakoon. Jos kieliä haluaa alemmas, niin kaulan kulmaa pitää muuttaa.
Rujoa kauneutta.
Kylmä helmikuu toi paljon kuivuudesta kärsiviä soittimia huoltoon. Kansi painuu alaspäin ja kaula taipuu taaksepäin, kielet laskevat liian alas. Ensiapuna nämä Martinit ovat säkissä jonka pohjalla on kostea rätti kosteutta luovuttamassa.
Viikon kostutuksen jälkeen tilanne oli parantunut huomattavasti, mutta ei tarpeeksi. Kaulan liitoskohdan alueelta poistettiin muutama nauha jotta otelauta voitiin hioa suoraksi siitä kohtaa.
Nauhat pantiin takaisin, hiottiin…
…pyöristettiin ja kiillotettiin.
Ylhäältä lukien: alasatula-aihio, uusi korkeampi alasatula ja vanha alasatula, joka säästetään kesää varten.
Kitara on valmis, kielet sopivalla korkeudella. Kostutinta on syytä käyttää koko lämmityskauden ajan, erityisesti Martinit tuntuvat olevan herkkiä ilmankosteuden vaihteluille.
Martinin kitarat tehdään herkästi soiviksi. Sen haittapuoli on, että ne myös rikkoutuvat helposti. Tämä yksilö oli pudonnut lattialle ja haljennut.
Korjaus aloitetaan liimaamalla halkeama kiinni ja vahvistamalla se sisäpuolelta.
Halkeaman kohta hiotaan sileäksi, lakka poistetaan vahingoituneelta alueelta ja puu petsataan uudelleen.
Bändikoira halusi myös kuvaan.
Lopuksi lakkaus himmeällä selluloosalakalla. Halkeamaa ei enää näy.
Tämä tanskalaisen H. Jensenin valmistama harvinainen orkesterikitara 40- tai 50-luvulta käväisi huollossa.
Alkuperäinen yksikelainen Wingtone-mikrofoni asennettiin paikalleen. Näitä käytettiin 1940-luvulla ainakin Levinin orkesterikitaroissa.
Virityskoneisto ei ole alkuperäinen. Metallinen Single-logo on kiinnitetty nauloilla.
Jensen valmisti mandoliineja ja kitaroita Kööpenhaminassa 1950-luvulla. Soittimet olivat ilmeisen laadukkaita, tässäkin kitarassa on kaula edelleen täysin suora. Jensen ilmeisesti kuoli nuorena eikä ehtinyt paljon soittimia valmistamaan.
Tässä kuvia parista lähiaikoina huollossa olleesta, 40-50 -luvuilla valmistetusta kitarasta. Molemmat ovat selkeästi huolella tehtyjä, laadukkaita soittimia.
Ensimmäinen on Malmström -orkesterikitara 1950-1960 -luvulta. Tähän kitaraan uusittiin otenauhat ja kaulan reunalistat, tehtiiin uusi plektrasuoja sekä asennettiin mikrofoni (Rautia Johnny Smith).
Mahonkikaula, pohja ja sivut vaahteraa.
Kaulan mahonkiosan ja eebenotelaudan välissä on vaahterakiila, jonka avulla on saatu oikea kaulan kulma.
Pohjaseteli: J. Malmström kitarateos, Helsinki
Seuraavaksi vuorossa on vuonna 1954 valmistunut Bernhard Lindfors.
Tähän kitaraan liimattiin talla uudelleen, hiottiin nauhat, sekä korjattiin pari halkeamaa. Otelauta on tummaksi petsattua ja lakattua koivua.
Pohja ja sivut loimukoivua, kaula koivua. Reunalistat koivua.
Miksiköhän kaikissa tämän aikakauden suomalaisissa kitaroissa käytettiin eurooppalaistyylistä poikkirimoitusta, vaikka Ameriikoissa oli x-rimoitus ollut käytössä jo ainakin 70 vuotta?
Landola oli varmaankin ensimmäinen suomalainen valmistaja joka alkoi käyttää Martin-tyyppistä x-rimoitusta, 1960-luvun loppupuolella tietääkseni.
Migma Meister -kitara 1940- tai 1950-luvulta oli päässyt huonoon kuntoon, omistaja halusi kuitenkin antaa sille vielä uuden elämän.
Kannessa ja pohjassa oli lukuisia halkeamia, sen sijaan kaulan liitos oli hyvässä kunnossa ja kaula suora.
Näkyvimmät vauriot olivat rosetin kohdalla. Pohjasetelissä on soitinrakentajamestarin nimi.
Irrallaan olevat osat liimataan paikoilleen yksi kerrallaan. Kohtiin, joista puuttuu puuta, tehdään paikka mahdollisimman samannäköisestä puusta.
Puuttuvat koristelistan palat tehdään sopivanpaksuisesta viilusta liimaamalla…
… sahaamalla, liimamalla uudestaan ja sahaamalla taas toiseen suuntaan.
Uusi koristelistan pala paikoilleen liimattuna.
Valkoinen selluloidilista aukon reunassa uusittiin kokonaan, tässä paikalleen liimattuna…
… tässä siklattuna, hiottuna ja sävytettynä.
Pohjassa oli halkeamien kohdalla jännityksiä, ennen liimauksia pohjaa lämmitettiin jotta saumat saataisiin palautumaan samaan tasoon.
Irronneet pohjalistat liimattiin paikoilleen.
Halkeamat täytettiin värjätyllä epoksilla. Kannen halkeamat korjattiin vastaavalla tavalla.
Tämänkin soittimen myi aikoinaan Westerlundin musiikkiliike.
Argentine-kielet tuntuvat toimivan hyvin näissä kitaroissa joissa on ns. tikapuurimoitus.
Nauhojen hionnan ja säätöjen jälkeen kitara on valmis. Tällä mennään taas seuraavat 70 vuotta.
Migma -nimellä soittimia alettiin tehdä Saksassa, Markneukirchenissä vuonna 1943. Saksan jakautumisen jälkeen siitä tuli jonkinlainen Musiman sivumerkki. Migma-soittimia valmistetetaan edelleen, katso linkki: Migma
Tämä japanilainen Fender Jaguar 2000-luvun puolivälistä tuli huoltoon hurisevien mikrofonien vuoksi.
Ensisilmäyksellä kaikki näyttää hyvältä konepellin alla. Pleksin alapinta on alumiinia, kaikki kolot on maalattu grafiittimaalilla.
Tarkemmin katsottaessa huomataan, että viimeinen vaihe suojauksessa on jäänyt tekemättä, eli grafiittimaalin ja alumiinilevyn yhdistäminen yhteiseen maahan, ts. potikoiden runkoon. Tällainen erillinen sähköä johtava alue mikrofonien lähellä ei vähennä häiriöitä, vaan päinvastoin lisää niitä!
Ratkaisu on onneksi erittäin yksinkertainen: yhdistetään erilliset alueet toisiinsa käyttämällä alumiiniteippiä jossa on sähköa johtava liima. Kun pleksit ruuvataan paikoilleen, ne yhdistyvät sähköisesti toisiinsa ja suojaava häkki toimii niinkuin sen pitääkin.
Tämä muutaman vuoden ikäinen Martin-teräskielinen on kovassa käytössä. Toistuvat plektraniskut ovat kaivaneet syvän kuopan kanteen.
Sen jälkeen kun lakka on kulunut puhki niin pehmeä kuusikansi syöpyy nopeasti. Tässä tapauksessa kannessa oli jo pieni reikä. Jotta vältettäisiin Willie Nelsonin kitaran kohtalo niin päädyttiin tekemään isompi plektrasuoja.
Alkuperäinen pisarapleksi poistettiin, kanneen kuoppaan tehtiin epoksivalu.
Uuden pleksin jyrsintäsabluuna tehtiin akryylistä. Tavoitteena oli suojata koko kuluva alue ja silti välttää liian massiivinen vaikutelma. Muodossa on vaikutelmia joistain Gibsonin malleista.
Sabluunan ääriviivat piirrettiin pleksimaterialille, leikattiin saksilla karkeasti viivan ulkopuolelta. Pleksimateriaalia myy : SP-elektroniikka
Sabluuna kiinnitetään aihioon mattoteipillä.
Pleksi ajetaan muotoonsa laakeriterällä jyrsinpöydällä.
Valmis pleksi.
… ja liimattuna paikoilleen.
Alkava vaurio otelaudan toisella puolella suojattiin läpinäkyvällä muovilla.
Martin valmiina uusiin haasteisiin.
70-luvun Precision-basso tuli huoltoon sähköhäiriöiden vuoksi. Soittimeen oli jälkikäteen asennettu toinen mikrofoni P/J-tyyliin, samalla alkuperäisten potikoiden tilalle oli vaihdettu huonolaatuiset tarvikepotikat.
Aluksi päällystetään koko pleksin alapinta leveällä folioteipillä.
Yleismittarilla tarkistetaan että kaikki teipit ovat sähköisesti yhteydessä toisiinsa.
Tässä kuvassa näkyy jälkeenpäin tehty tallamikin kolo jossa ei ole minkäänlaista häiriösuojausta. Kaulamikkien alla on alkuperäinen messinkilevy, joka poistaa hieman häiriöitä. Potikoiden kolosta suojaus puuttuu kokonaan. Bassosta on hiottu lakat pois, eli potikkakolon pohjalla oleva tummä väri on se, mitä alkuperäisestä sunburst-värityksestä on jäljellä.
Tallamikin kolo vuorataan alumiinilla ja kuparilla. Alumiiniteipissä on parempi liima kuin kuparisessa. Kupariteippiin taas pystyy juottamaan potikan runkoon menevän johdon.
Potikoiden kolo vuorattuna. Teipin reunat käännetään kulman yli päälipuolelle. Kun pleksi ruuvataan kanteen kiinni niin Faradayn häkki sulkeutuu. Häiriösuojaus on sitä tehokkaampaa, mitä lähempänä äänen lähdettä se tehdään, eli jos halutaan mahdollisimman häiriötön soitin, niin suojaus tehdään myös mikrofonin kuorien sisäpuolelle.
Mikrofonin sarjanumero. Kaksi viimeistä numeroa ymmärtääkseni kertovat valmistusvuoden.
Valmis soitin. Häiriötön vaihtoehto!
Tähän Taylorin teräskieliseen kitaraan oli ilmeisti valmistusvaiheessa jäänyt ylimääräisiä jännityksiä, jotka sitten kymmen vuoden käytön jälkeen yhtäkkiä halkaisivat soittimen kyljen.Kitara halkesi aivan itsestään, telineessä, joka on kyllä aika harvinaista.
Sauma liimattiin, vahvistettiin sisäpuolelta klosseilla ja hiottiin tasaiseksi. Viimeistely tehtiin himmeällä polyuretaanilakalla.
Tämä 50-luvun Höfner-orkesterikitara tuli huoltoon raskassoittoisuuden vuoksi. Kielet olivat liian korkealla, eikä tallassa ollut enää säätövaraa. Lisäksi kaulan jatke (’kieli’) nojasi kantta vasten, minkä seurauksena kaula oli taipunut mutkalle yläpäästään.
Kaulaa oli joskus yritetty korjata itse, ruuveilla ja epoksilla. Korjaus aloitettiin poistamalla kaikki ruuvit.
Vintage-kaffepannu toimii nykyään höyryntekokoneena.
Höyryä johdettiin letkua pitkin liitokseen.
Epoksi hankaloittaa korjaamista, koska se ei oikein reagoi höyryyn. Käytännössä liitosta piti höyryttää ja lämmittää niin paljon että puu liiman vieressä pehmeni, jolloin kaulan sai puristettua ulos. Muutkin liimasaumat aukesivat samalla.
Otelaudan vääntynyt jatke irrotettiin kaulasta ja liimattiin takaisin oikeaan kulmaan.
Koron irronneet osat oikaistiin ja liimattiin takaisin paikoilleen, kolot tasoitettiin.
Korjattu kohta sävytettiin ja lakattiin.
Kaula liimattiin paikoilleen, nauhat hiottiin ja muut tarvittavat säädöt tehtiin.
Kulunutta kauneutta.
Gretsch White Falcon 7595 Stereo vuodelta 1977 käväisi säädettävänä, samalla piti selvittää kytkinten toiminta. Kitarassa on 6 kolmiasentoista kytkintä ja kaksi potikkaa. Mikrofonien kelat eivät sijoitu kuten yleensä, vaan ala- ja yläkielille on omat kelansa. Näin on mahdollista valita vaikkapa kaulamikiltä yläkielet ja tallamikiltä bassokielet, laskujeni mukaan 9 erilaista mikrofoniyhdistelmää. Lisäksi on kolmiasentoinen mastertonekytkin, kolmiasentoinen bassokielten tonekytkin sekä on/off-kytkin. Toinen potikka on kaulamikin yläkielien volume ja toinen tallamikin alakielien volume. No huh huh!
Kaularaudan säätömuttteri on tämän peitelevyn alla.
Mikään normaali kaularaudan säätöavain ei toimi tässä.
Sopiva säätöavain jouduttiin tekemään itse pultista muokkaamalla.
Takapehmusteen alla…
…on peitelevy jonka avaamalla pääsee kurkistamaan kitaran sisälle.
Kuvassa näkyy kannen tukirimoja sekä Bigsbyvibran kielenohjaimen kiinnitystanko.
Vähän syvemmällä pilkottaa takamikki sekä muutama kilometri piuhaa…
Jos kitaran suojana on vain pehmeä pussi niin sen kanssa ei kannata kaatua, muuten todennäköisesti käy kuten tälle Antonio Sanchesille vuodelta 1990.
Korjaus aloitettiin liimaamalla irronnut osa paikoilleen.
Vaurioitunut lapaviilu poistettiin, tilalle liimattiin uusi.
Uusi lapaviilu muotoiltiin lavan mukaisesti.
Lakkaus ja kiillotus.
Takapuolen liimasauma piilotettiin puolipeittävällä lakalla.
Valmis kitara.
Mandoliini todennäköisesti 50-luvulta tuli kunnostettavaksi. Soittimessa ei ollut mitään nimeä eikä numeroa. Sunburst-värjäyksessä käytetty ruskea väri oli kuitenkin samanlaista kuin saman aikakauden tsekkoslovakialaisissa Lignatone-kitaroissa. Vastaavaa väriä en ole muissa soittimissa nähnyt, paitsi myöhemmissä Neuser-bassoissa, jotka nekin tulivat samalta suunnalta.
Kannessa oli iso halkeama ja halkeaman reunat olivat taipuneet ylöspäin, kuten usein käy.
Kantta lämmitettiin lämpölampulla, jotta halkeaman reunat saataisiin suoristettua.
Kannen puristusta suoraksi.
Kansi on nyt suoristettu ja tuettu muutamalla klossilla, irronneet rimat on liimattu kiinni. Seuraavaksi on halkeaman täytön vuoro.
Halkeama täytettiin värjätyllä epoksilla. Uulatuotteen värijauheista löytyy hyviä luonnollisia sävyjä tähänkin tarkoitukseen, kts. Uulatuote
Epoksia myy Turun seudulla ainakin Lamipro: Lamipro
Epoksin päälle laitettiin ohut kerros selluloosalakkaa, lopuksi koko kansi puleerattiin spriillä ja öljyllä.
Nauhojen hionnan jälkeen kielet pantiin paikoilleen, satula ja talla säädettiin sopiviksi.
Tämä mahonkinen Martin oli saanut tärskyn kylkeensä, puuta oli lohkeillut ja paloja puuttui.
Aluksi kaikki sisäänpäin painuneet osat painettiin takaisin pinnan tasalle ja liimattiin kiinni.
Aukot täytettiin värjätyllä epoksilla.
Kevyen hionnan jälkeen. Korkeammista kohdista lähti hionnassa pintaväriä pois, alta näkyy mahonkin luonnollinen väri.
Vaalentuneet kohdat petsattiin.
Pinnalle levitettiin lakkaa siveltimellä.
Välihionnan jälkeen lisää lakkaa, toistettiin kunnes pinta oli sileä.
Lopuksi ruiskutettiin pinnalle ohut kerros himmeää lakkaa.
Nice!
Tässä 80-luvun Stratokaulassa oli ongelmia vireen kanssa. Vaikka hienovireen sääti kohdalleen 12. nauhalla, alkupään soinnut olivat silti epävireisiä. Syyksi paljastui väärässä kohdassa oleva yläsatula. Satulan ja ensimmäisen nauhan välimatka oli liian pitkä.
Satulan oikea paikka voidaan hakea tilapäisen satulan avulla.
Satula irrotettiin ja tilalle liimattiin sopiva ruusupuupala.
Uusi satula asennettuna, kielikohtaiset kompensoinnit tehtynä.
Vastaavia satuloita näkee vaikkapa joissain Music Manin uusissa soittimissa:
Katso lisää: yläsatulan siirto
Tämä VOS Les Paul ei ollut syntynyt onnellisten tähtien alla. Ongelma oli alusta saakka ollut huonosti toimiva kaularauta, eli kaulaa ei saanut säädettyä suoraksi. Kun kaularaudan mutteri oli kiristetty äärimmilleen niin puu mutterin alla oli painunut kasaan, ja lopulta kaulaan oli tullut halkeamia. Halkeamat oli korjattu ja kaula lakattu uudestaan, ei kovinkaan onnistuneesti.
Säätömutterin alta oli koverrettu puuta pois ja pantu tilalle metalliprikkoja, samalla oli lohkeillut puutakin.
Tehtävänä oli saada rauta toimimaan, korjata vahingot ja saada kitara mahdollisimman lähelle alkuperäistä.
Kaularauta saatiin toimimaan paremmin kiinnittämällä raudan toinen pää kunnolla ja asentamalla uudet nauhat, joissa oli ylisuuri ruoto, kuten tässä artikkelissa kuvataan: otelaudan suoristaminen
Kaksi otelautamerkkiä oli huonosti kiinni, lähtivät irti kynnellä nostamalla. Liimattiin paikoilleen.
Säätömutterin alle pantiin uutta, kovaa puuta.
Kaula hiottiin puhtaaksi, pohjalle pantiin värillinen filleri.
Ensimmäinen kerros selluloosalakkaa ruiskutettu.
Kolhu lavan etuosassa paikattiin ja lakattiin myös.
Vahvistimen kautta soitettuna kitarassa oli voimakas hurina. Tämä johtui puuttuvasta häiriösuojauksesta. Toinen hurinaa lisäävä seikka oli, että vaihtokytkimelle menevät johdot eivät olleet suojattuja.
Näin! Kytkimen johtoja ei tällä kertaa vaihdettu.
Valmis kitara edestä…
… ja takaa. Soitin on alkuperäiskuosissa, helpposoittoinen ja kaularautakin toimii.
Loppukevennys…
Useimmissa tehdastekoisissa sähkökitaroissa häiriösuojaus sijoittuu johonkin kohtaan akselille olematon – naurettava. Tässä Custom Telessä mentiin jo haitallisen puolelle.
Mikrofoninvaihdon yhteydessä paljastui seuraavaa: plektrasuojan takapuolelle oli liimattu alumiiniteippi, joka ei ole yhteydessä mihinkään. Tällainen irrallinen alumiininpala ei suojaa häiriöiltä, se voi jopa lisätä niitä.
Ongelmaan on onneksi erittäin yksinkertainen ratkaisu: runkoon liimataan pala alumiiniteippiä, joka yhdistää sähköisesti plektrasuojan teipin kontrollikolon peitelevyyn.
Uusi mikki on paikallaan ja ylimääräiset pörinät poistuneet.
Tämä uudenkarhea Eric Clapton -Stratocaster tuli huoltoon staattisten sähköhäiriöiden vuoksi. Pleksiin kosketettaessa kuului vahvistimesta napsahtelua. Potentiometrien alla on metallilevy, mutta muualla pleksissä ei ole häiriösuojausta. Tämä aiheuttaa häiriöt.
Ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu: koko pleksin alapinta päällystetään sähköä johtavalla alumiiniteipillä. Tämä kannattaa tehdä mihin tahansa kitaraan, mutta erityisesti tässä etuasteellisessa mallissa se on oleellinen parannus.
Uusi Gibson Firebird käväisi käyttöönottohuollossa. Alustava sääto soittimeen on tehty jo tehtaalla, käyttöönottohuollossa tarkistetaan, että kaikki on kunnossa ja tehdään ne asiat mitkä tehtaalla mahdollisesti jäivät tekemättä. Soitin on tällöin jo ollut Suomessa jonkin aikaa ja sopetunut ilmastoomme. Huollossa soitin säädetään herkkäsoittoiseksi, tarkistetaan että sen saa vireeseen ja että se pysyy vireessä.
Aluksi yleensä säädetään kaularauta. Tässä tapauksessa säätömutteri oli maalin peitossa, ensimmäinen työvaihe oli ylimääräisen maalin poistaminen jotta säätöavain mahtui paikalleen.
Seuraavaksi tarkistetaan otenauhat, tässä kitarassa niissä ei ollut korjattavaa. Kaikki olivat pohjassa ja kunnolla kiinni. Nauhat oli myös hiottu, eli koholla olevia nauhoja ei ollut.
Tämän jälkeen on vuorossa yläsatulan korkeuden säätäminen. Tässä mallissa korkeutta säädetään kuusiokoloavaimella, eli viiloja ei tarvita. Haittapuoli tällaisessa on ettei kielikohtaista korkeussäätöä ole.
Kielenpidintä kannattaa yleensä nostaa hieman, se auttaa soitinta pysymään paremmin vireessä.
Seuraavaksi vuorossa on tallan säädöt. Korkeussäädön jälkeen tarkistetaan hienovire. Tässä tapauksessa G-kielen tallapala oli säädetty ääriasentoon, silti kieli oli ylävireessä. Tallapala käännettiin toisin päin jotta saatiin lisää säätövaraa.Tallan urat kannattaa aina kiillottaa, sekin auttaa vireessä pysymistä.
Lopuksi säädetyllä kitaralla soitetaan jonkin aikaa, tarkistetaan mikrofonien korkeus ja potentiometrien toiminta. Virettä tarkkaillaan koko ajan viritysmittarin kanssa jotta varmistutaan siitä, että soitin pysyy vireessä kovassakin käytössä. Jos kaikki on kunnossa, niin soitin on valmis luovutettavaksi.
Tähän -79 Anniversary stratocasteriin vaihdettiin nauhat. Elektroniikan tarkistuksen yhteydessä kävi ilmi, että volumepotikassa oli ongelma.
Potentiometri on toiselta nimeltään säätövastus. Kun säätövastuksen nuppia käännetään ääriasennosta toiseen, vastuksen arvo muuttuu nollasta siihen arvoon, mikä potikassa lukee, tässä tapauksessa 250 kOhm. Näin siis teoriassa. Fenderin käyttämät CTS-potikat ovat tunnettuja siitä, että toleranssit heittelevät, eli 250 voi ollakin vaikka 220. Myös toisessa päässä voi olla heittoa, eli nolla ei olekaan nolla. Tästä syystä nykyään onkin myynnissä myös ns. tarkistettuja CTS-potikoita, joissa arvot ovat ne mitä luvataankin, kalliinpaan hintaan tietysti.
Kuvassa vasemmalla olevassa alkuperäispotikassa oli täysin auki käännettynä vastusta 50 ohmia. Kitaran signaalireitillä on siis ylimääräinen 50 ohmin vastus, joka ei todennäköisesti ainakaan tee hyvää soundille…
Tarkoituksena oli laittaa tilalle CTS:n valmistama Fenderin alkuperäisvaraosa, joka on kuvassa keskellä. Tarkistusmittauksessa kävi ilmi, että siinä vastus oli täysin auki säädettynä 70 ohmia, eli vielä huonompi! CTS lensi kaaressa roskiin ja kitaraan asennettiin oikealla oleva japanilainen potikka, jotka yleensä ”pitävät minkä lupaavat”, eli säätävät vastusta nollasta 250 kOhmiin.
Kitaran otenauhoissa on useita eri materiaalivaihtoehtoja. Alpakka eli uushopea (engl. nickel silver) eri kovuuksina, erilaiset pronssi- ja messinkiseokset, ruostumaton teräs, sekä uusimpana EVO. Evo on silmälasiteollisuudessa käytetty kupariseos, josta valmistetaan nykyään myös otenauhoja. Evo ei sisällä nikkeliä, joten se soveltuu hyvin nikkeliallergikoille.
Tähän Stratocasteriin asennettiin Evo-nauhat juuri nikkeliallergian vuoksi.
Samalla vaihdettiin tallapalat Graph Tech-teflonpaloihin.
Evo-nauha käyttäytyy asennettaessa eri tavalla kuin normaali uushopea tai rosteri. Se on kevyttä, joustavaa ja helpommin murtuvaa. Evo on kovempaa kuin uushopea mutta ei aivan niin kovaa kuin teräs. Väri on kullankeltainen.
Tämä 1980-luvun Charvel tuli nauhojen vaihtoon.
Näitä olisi ollut turha enää yrittää hioa.
Puu kiiltelee poistetun nauhan alta, ilmeisesti on käytetty pikaliimaa varmistamaan nauhan pysyminen paikoillaan. Urassa ei sen sijaan ollut liimaa.
Otelauta valmiina vastaanottamaan uudet nauhat.
Vanha ja uusi vertailussa.
Jescarin jumboteräsnauhat asennettuna. Melko lopullinen ratkaisu, näitä on vaikea soittaa loppuun…
Ruostumaton teräs on kovaa. Sintomsin nauhaleikkuritkin joutuivat antautumaan.
Satulan vaihdon, säätöjen ja uuden mikinvalitsimen asennuksen jälkeen kitara on valmis.
Tämä Ibanez Blazer 1980-luvun alusta kävi nauhojen vaihdossa.
Stewart-MacDonaldin medium jumbo (nro 0154) -nauhat asennettuina.
Kaikin puolin hyvin tehty ja asiallinen soitin, valmiina tuottamaan musiikkia seuraavat 30 vuotta.
Tämä Gibson S-1 1970-luvun loppupuolelta käväisi 40-vuotishuollossa. Kitara on pulttikauloineen ja kolminen yksikelaisine mikrofoneineen jonkinlainen vastaus Fenderin malleille.
Muutama nauha oli hieman koholla, ne viilattiin. Myös muutama otelautamerkki oli pudonnut, ne korvattiin uusilla 1/4″ helmiäismerkeillä. Nauhat näissä 70-luvun Gibsoneissa ovat usein todella matalat kuten tässäkin, soittotuntuma on selkeästi erilainen kuin uudemmissa kitaroissa.
Kaulatasku on amerikkalaisen suurpiirteinen, pari milliä sinne tai tänne ei maailmaa kaada!
Tyylikkäät mikit on valettu muoviin. Kitarassa on yksi neliasentoinen ja yksi kaksiasentoinen kytkin, volume ja tonepotikat. Kytkinten toimintalogiikka on hämärähköä…
”Nashville”-talla.
Vuosien varrella on ollut paljon aivan toimivia kitaramalleja, kuten tämäkin, jotka ovat vain syystä tai toisesta jääneet unholaan.
Tämän, jo ikääntyneen, Gibson Les Paulin lavasta oli lojennut pala lakkaa lohjennut virityskoneiston vaihdon yhteydessä.
Pala oli liimattu hieman huolimattomasti paikoilleen. Tarkoituksena oli siistiä edellistä korjausta niin että kaikki lakan halkeamat ja kulumat säilyvät.
Koska liimattu pala oli korkeammalla kuin muu pinta, se poistettiin. Syntynyt kuoppa täytettiin mustalla epoksilla. Pinta lakattiin kolhun alueelta selluloosalakalla niin että se sulautui ympäröivään lakkaan. Viimeistelynä uuteen lakkapintaan tehtiin viiltoja kirurginveitsellä jäljittelemään alkuperäisiä halkeamia.
Tämä 1960-luvun alun Gretsch tuli nauhojen vaihtoon.
Vanhat nauhat reunalistat olivat tulleet tiensä päähän.
Harvoin näkee näin pahasti hapettuneita nauhoja.
Reunalistamuovi oli 50 vuoden kuluessa kuivunut ja muuttunut hauraaksi ja murenevaksi.
Otelauta oikaistuna, uudet nauhat ja uusi selluloidilista asennettuna.
Reunalistan merkit olivat punaisia ja halkaisijaltaan 1,5 mm. Koska näin pieniä ei ole olemassa valmiina, ne piti tehdä. Materiaalina selluloidiplektra ja porana modifioitu injektioruisku.
Valmis reunalista ikäännytettynä.
Lähikuva mikrofonista ilman kuorta.
Mikrofoni alta, huomaa korkeussäätötikut!
Chet Atkins tennesseeläinen malli puhdistettuna ja säädettynä valmiina
Tämän kontrabasson kierukka oli kolhiintunut. Sen sijaan että olisi lähdetty paikkailemaan sitä, päätettiin poistaa vanha kierukka ja asentaa tilalle puinen käsintehty sudenpää.
Kierukka sahattiin pois ja sivuille liimattiin lisää puuta koska sudenpää oli leveämpi kuin vanha kierukka. Kuvassa näkyy myös 4 puista kohdistustappia, jotka pitävät pään paikallaan liimauksen ajan.
Pää on liimattu ja liitoskohta muotoiltu.
Sävytyksen ja lakkauksen jälkeen.
Grr…
Tämän uuden Telecasterin kanteen oli tullut naarmu joka ulottui värikerrokseen asti. Naarmu oli paikattu kirkkaalla lakalla, vaaleampi kohta näkyi selvästi.
Aluksi poistettiin ylimääräinen lakka naarmun päältä. Paikkauksessa oli käytetty selluloosalakkaa, kuten kitarassa muutenkin, joten lakka lähti helposti pois asetonilla.
Paikkaväri levittettiin pienellä siveltimellä.
Päälle lakkaa ensin siveltimellä, sen jälkeen koko kannen lakkaus.
Muutaman viikon kuivumisen jälkeen kansi voitiin kiillottaa ja soitin kasata.
Kolhua ei enää pysty havaitsemaan.
Tässä 1960-luvun alkupuolen Gibson SG-ssä oli liian loiva kaulan kulma.
Kitarassa ei ollut normaalia kielenpidikettä vaan Vibrola -kielenpidin jota ei saa säädetyksi kovin alas. Näin kielet kulkivat tallan yli lähes suorassa linjassa.
Kaulan liiitosta lämmitettiin lämpölampuilla jotta saatiin liimasauma pehmiämään.
Kaulataskun pohjalle tehtiin kiila jolla saatiin kaulan kulma muutettua.
Kaulaa piti myös siirtää pituussuunnassa 2mm koska hienoviritys tallassa ei ollut ollut kohdallaan.
Valmis liitos muotoiltuna, sävytettynä, lakattuna ja kiillotettuna.
Nauhat ja yläsatula vaihdettiin.
Uusi kaulan kulma. Kielet kulkevat tallan yli sopivassa kulmassa, tallassa on säätövaraa joka suuntaan.
Summary:
This SG needed its neck angle changed, mostly because of the Vibrola tailpiece. In the process the neck was also moved 2mm forward to correct the intonation problem.
Tähän Tokai Explorer- kitaraan oli edellinen omistaja poraillut reikiä. Reikien funktio oli jäänyt nykyiselle omistajalle epäselväksi ja niinpä ne päätettiin piilottaa…
Aluksi reikiin liimattiin puutapit. Sen jälkeen reikien kohdalle kanteen ajettiin jyrsimellä 2mm syvyiset suorareunaiset urat.
Uriin tehtiin sopivasta mahongista kiilat jotka liimattiin paikoilleen. Vanhat lakat hiottiin rungosta pois. Tässä kuvassa on huokoset täytetty ja kitara odottaa pohjalakkaa.
Kitara sävytettiin alkuperäisen mukaiseksi, lakattiin ja kiillotettiin. Uudet mahonkipalat katoavat mukavasti kannen muutenkin vaihteleviin syykuvioihin.
Tämä vanha espanjalaisen kitara tuli kunnostettavaksi. Soittimen on valmistanut Juan Perfumo Masnea Cadizissa, Espanjassa vuonna 1857.
http://www.zavaletas-guitarras.com/Guitar-Makers-of-Cadiz/
Tarkempi osoite löytyy pohjasetelistä. Tämä soitin on todennäköisesti aikoinaan päätynyt Suomeen jonkun merimiehen mukana. Suomessa se oli ollut Pelastusarmeijan käytössä, kuten monet muutkin tämäntyyppiset vanhat kitarat.
Soittimen sivut oli tehty erittäin ohuista puista, liimasaumat oli vahvistettu vanhoista kirjeistä leikatuilla suikaleilla.
Kaulan liitos.
Lapaliitos näyttää v-liitokselta vaikkei sitä todellisuudessa olekaan.
Soittimessa oli käytetty teräskieliä, mikä oli osaltaan aiheuttanut vauriot.
Talla oli irtoamassa.
Kyljessä oli iso reikä, pohja, sivut ja kansi olivat halki monesta kohtaa.
Talla oli jossain vaiheessa liimattu uudestaan PVA-liiimalla, joka ei sovellu kohteisiin joissa on jatkuva jännitys.
Korjauksessa pyrittiin säilyttämään mahdollisimman paljon alkuperäistä. Tarkoituksena oli saada soitin soittokuntoon, ei niinkään saattaa sitä alkuperäiskuntoon. Eletty elämä saa näkyä…
Liimana käytettiin luuliimaa, lakkana shellakkaa.
Pohjan halkeamat korjattuina.
Nauhat hiottiin, tallaa piti siirtää n 2 mm taaksepäin. Uusi alasatula tehtiin luusta, soitin varustettiin nylonkielillä.
Valmis soitin on hyvin kevyt, ääneltään resonoiva ja kaikin puolin miellyttävä tuttavuus.
The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2014 annual report for this blog.
Here’s an excerpt:
The Louvre Museum has 8.5 million visitors per year. This blog was viewed about 120,000 times in 2014. If it were an exhibit at the Louvre Museum, it would take about 5 days for that many people to see it.
Tämä nylonkielinen Landola-Munkers 1950-luvulta kaipasi vähän isompaa huoltoa.
Liimasaumoja oli irti niin paljon että pohja piti irrottaa. Tässä kuvassa näkyy kannen viuhkarimoitus. Useimmissa tuon aikakauden suomalaisissa kitaroissa käytettiin poikittaista tikapuurimoitusta. Keskellä näkyvä rakennelma on tallan liimauksessa käytettyjen kohdistustappien tukemista varten.
Valmis kitara. Halkeamat korjattu, kaula ja talla liimattu uudestaan.
Tässä VGS-kitarassa oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus: Evertune-talla. Kitara itsessäänkin oli periaatteessa hyvin ja huolellisesti tehty, ainoastaan nauhatyöt ja yläsatulan viimeistely olivat keskimääräistä huonommin tehtyjä.
Evertune-talla. Jokaisen tallapalan alla on erillinen jousi jonka kireyttä ja asentoa säätämällä saadaan kieli pysymään vireessä. Tallan rakenne on monimutkainen ja ilman käyttöohjeen huolellista lukemista tätä soitinta ei kyllä saa vireeseen.
Suomenkielisiä ohjeita ei myöskään ole olemassa. Toisaalta kun tätä laitetta oppii käyttämään, niin kitara todella pysyy vireessä täysin soittotavasta riippumatta.
Sen jälkeen kun talla on saatu säädetyksi kohdilleen niin soitinta ei viritetäkään enää virityskoneistolla, vaan tallapalassa olevalla 2,5 mm kuusiokoloruuvilla.
http://www.evertune.com/
Seuraavassa melko tyypillinen sähkökitaran säätöprosessi. Kyseesä on n. 10 vuotta vanha Epiphone Flyin’ V.
Aluksi tarkistetaan kaulan suoruus ja kaularaudan toimivuus. Tässä tapauksessa kaulan sai säädettyä suoraksi. Nauhat olivat muuten hyvässä kunnossa, muutamia koholla olevia nauhoja silti löytyi.
Koholla olevat nauhat viilattiin…
..ja kiillotettiin.
Yläsatula oli aivan liian korkea.
Se irrotettiin ja hiottiin matalammaksi.
Lopuksi tarkistettiin jokaisen kielen uran syvyys mittakellolla ja viilattiin oikeaan syvyyteen.
Tallapalojen urat eivät olleet kunnossa.
Näin teräväreunaiseen ja hapettuneeseen kieliuraan tarttuu kieli kiinni.
Virityskoneiston holkit ovat usein löysällä.
Seuraavaksi säädetään kielten korkeus tallassa ja kielikohtainen hienovire.
Lopuksi kitara koesoitetaan ja säädetään vielä mikrofonien korkeus.
Tämän mustan Ovation 12-kielisen kitaran kansi oli vaurioitunut törmäyksessä. Kansi korjattiin, mutta kannen uudelleenmaalauksen sijasta päätettiin käyttää tarrakuvaa.
Tämän Union Jack -aiheisen tarran toimitti Seismo oy. Tarra liimattiin paikoilleen, reunalistojen, ääniaukon ja tallan kohdat leikattiin näkyviin. Kansi lakattiin ja kiillotettiin, talla ja rosetti liimattiin paikoilleen. Lopuksi vielä tehtiin tarvittavat säädöt. Persoonallinen ilmestys!
Tämä Gibson SG vuodelta 1964 tuli perusteelliseen remonttiin. Tarkoituksena oli saattaa soitin mahdollisimman lähelle alkuperäiskuntoa ja korjata edellisissä korjauksissa tehdyt virheet.
Jossain vaiheessa tämän kitaran kaula oli katkennut sekä liitoksesta ettää lavasta. Molemmat korjaukset oli tehty hieman huolimattomasti. Lavan etuosa oli alunperin ollut mustaksi maalattua paatsamaviilua. Se oli korvattu eebenpuulla. Myös itsetehty helmiäislogo oli melko kaukana alkuperäisestä.
Lapaviilu oli myös aivan liian paksu tuon aikakauden SG:hen.
Lavan taakse oli upotettu rumasti näkyvät vaahteravahvikkeet.
Kaulan liitos oli liimattu liian loivaan kulmaan ja se piti irroittaa uudestaan. Kaula irtosi edellisen korjauksen kohdasta eikä alkuperäisestä saumasta.
Kaulan liitos joudutaan tekemään kokonaan uusiksi.
Uusi liitos on tässä jo melkein valmis.
Eebenpuinen lapaviilu on irrotettu. Tilalle liimataan ohut koivuviilu.
Uudet upotukset paikoilleen asennnettuna. Tämän jälkeen lapa värjätään mustaksi ja lakataan.
Lavan takaosa hiottuna puhtaaksi.
Kaula on liimattu paikolleen, sävytetty ja lakattu selluloosalakalla.
Ennen muutostyötä talla oli ollut säädettynä aivan ala-asentoon ja kielet kulkivat melkein suorassa linjassa tallan yli kielenpitimeen.
Nyt kielten kulma tallassa on sopiva ja tallassa on säätövaraa molempiin suuntiin.
Lavan etuosan lakka sävytettiin kevyesti kellertävällä sävyllä jotta helmiäisupotukset eivät näyttäisi liian uudenvalkoisilta.
Summary: this 1964 Gibson SG was restored to near original condition after some not so successful previous repairs.
Tämän Yamaha-kitaran nauhat olivat kuluneet pahasti. Soitin ei ollut kuin muutaman vuoden vanha. Nauhamateriaali kaukoidän kitaroissa on usein pehmeää. Tämä yhdistettynä kovaan soittotatsiin voi saada nauhat kulumaan todella nopeasti.
Tällaisessa tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa, ostaa uusi vastaava edullinen kitara, tai käyttää vastaava rahasumma nykyisen kitaran kunnostamiseen. Tässä tapauksessa päädyttiin jälkimmäiseen ratkaisuun.
Soittimeen vaihdettiin uudet teräsnauhat vanhojen kuluneiden tilalle. Teräsnauhat kestävät huomattavasti pidempään kuin tavalliset hyvälaatuiset uushopeanauhat, kiinalaisista nyt puhumattakaan. Säätöjen ja satuloiden viilauksen jälkeen soittotatsi on myös aivan toista luokkaa kuin suoraan kaupan hyllyltä tulleessa soittimessa.
Tämä pianon kannen etulista oli kolhiintunut kuljetuksessa, siinä oli useita iskujälkiä pitkin etureunaa. Kannen kolhut ovat helpompia korjata kuin muualla pianossa olevat koska kannen ja etulistan voi irrottaa saranoiltaan.
Korjaus aloitetaan hiomalla vaurioituneet kohdat sileiksi.
Kolhut täytetään mustalla epoksilla.
Epoksin kuivuttua se hiotaan sileäksi.
Koko lista lakataan …
…ja kiillotetaan peilikiiltoon.
Tämän vanhan banjon nahkainen kalvo oli ajan myötä rikkoutunut.
Uusi poronnahkainen kalvo tilattiin Kemin Nahkatarvikkeesta.
Uutta nahkaa liotetaan vedessä niin että se tulee joustavaksi.
Metallinen rengas asetettuna kalvon päälle.
Nahan reunat nostetaan ylös ja kehys asetetaan paikoilleen.
Ylimääräiset reunat leikataan pois.
Kun kalvo on kuivunut, se kiristetään ja kielet asennetaan paikoilleen.
Tämä muutama vuosi sitten valmistunut Musitec-strato haluttiin haluttiin muokata paremmin putkisoittoon soveltuvaksi. Lähtökohtana oli Ry Cooderin ”Coodercaster”.
Tallamikrofoniksi valittiin Lollarin valmistama Supro/Valco kopio.
Tätä mikrofonia ei ole alunperin suuunniteltu Stratocasterille, siksi sen asentaminen on selkeästi työläämpää kuin tavallisen mikrofonin. Kielten pitää mahtua kulkemaan magneettien ja kansilevyn välissä juuri oikealla korkeudella.
Kaulamikrofoniksi tuli Mojo Gold Foil, kopio vanhasta Teisco-mikrofonista.
Putkisoitossa on edullista säätää kielet korkealle jotta putki ei kolise nauhoihin. Yleensä käytetään myös todella paksuja kieliä, ohut e voi olla paksuudeltaan .013″ -.015″.
Näin varustettuna kitara sointi on todella tuhti, pedal steel-tyyppinen.
1970-luvun alkupuolella, Martinin ostettua ruotsalaisen Levinin kitaratehtaan, Levineitä tehtiin hetken aikaa myös Suomessa, Landolan tehtaalla.
Levinin kitaratehdas, joka oli perustettu vuonna 1900, lopetettiin pian tämän jälkeen. Muistan lukeneeni Martinin sen aikaisen johtajan lausunnon, jonka mukaan tehdas lopetettiin koska yrityksen pyörittäminen kommunistisessa maassa oli mahdotonta…